Neulatyyny.

30.9.2016

No, miten lapsilla sujuu siellä? Kait niillä ihan hyvin. Etkö ole soittanut sinne? En. Aijaa...
Mahtaa sulla olla jo kova ikävä lapsia? No, eipä juuri, ehkä vähän. Ahaa...

Joku fiksu sanoi mulle pian eron jälkeen, että älä soittele. Se aika on isän ja lasten välistä aikaa, äidin ei tarvii sohlata ja varmistaa väliin. Se oli hyvä neuvo. Kyllä sieltä sitten soitetaan, jos tarve vaatii. Eikä ole tarpeen myöskään herättää lapsissa tarpeetonta äidin ikävää, minkä äidin äänen kuuleminen voisi herättää. Siinä voi helposti vierähtää tovi jos toinenkin siellä päässä päästä siitä äidin ja kodin ikävästä taas eteen päin.

Joo ja me ollaan niin tiivis tiimi, että ei tässä paljon ikävä paina. Me käydään tiiminä läpi elämän surut ja ilot. Kukaan meistä ei pysty piilottamaan tunteitaan toisiltaan. Meillä raivotaan ja rakastetaan, äiti sekä lapset. Meillä kotona tapeltiin myös lasten nähden, enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä, että tapellaan lapsilta salaa. Koska sitä ei voi tehdä. Lapset aistii, lapset tuntee ne ristiriidat kuitenkin. Imevät sitä tunnelmaa itseensä ja miettivät mitä kummallisempia asioita itsekseen päässään. Tärkeää sen sijaan on pyytää lasten nähden ja/tai lapsilta anteeksi. Toisinaan raivoan täällä heille kuin heikkopäinen, mutta joka kerta lapset ovat antaneet sydämestään anteeksi, jos sydämestäni pyydän anteeksi. Kertaakaan en ole vielä lasten suusta kuullut: "kun sanoit silloin niin ja niin..." Sekin päivä vielä varmasti koittaa.

Me ollaan niin tiukka tiimi, että välillä on pakko saada happea väliin. Ollaan hyvässä tai pahassa, tunnelma täällä meidän kodissa on käsin kosketeltavissa. Eletään toisistamme ja toisillemme. Jos joku porukasta puuttuu, on kuin osa meistä itsestämme puuttuisi. Mutta välillä on onneksi mahdollisuus hengittää. Nautin hiljaisuudesta ja itsekseni tössöttämisestä. Kohta se ralli on päällä taas ja pää räjähtää pelkästään metelistä ja energiasta. Kontrasti on melkoinen.

Vaikka näitä luksusviikkoja aina odottaa, hiipii niiden aikana aina myös yksinäisyys. Ei ole oikein ketään. Ei ole sitä kumppania. Oma perhe on kaukana, eikä muutenkaan olla järin läheisiä. Eipä oikeastaan jaeta toisillemme mitään, emme koskaan soittele (äitiä lukuunottamatta) toisillemme ja kysy miten menee. Tavataan lähinnä juhlapäivinä ja meidän mummolavisiittien aikana.

Ystävillä on omat perheensä ja menonsa. Tuntuu, että näissä ruuhkavuosissa on kelkasta meinannut jäädä yksi sun toinen. Tokihan sitä aikaa on, jos niin halutaan. Mutta melko usein ei haluta. Se vaatii suunnitelmaa, ennakointia, perumisia ja uusia suunnitelmia. Eikä sitä jaksa. Näinä hetkinä, kun on mahdollista olla itsekseen, sitä miellään myös on. Eräs ystäväni kerran sanoi, että olen kuitenkin vähän erakko. Niin olen. Erityisherkkänä sitä omaa tilaa ja omaa aikaa tarvitsee paljon. Hiljaisuutta ja rauhaa. Liian vauhdikas tahti, vaikka miellyttäväkin, vie liikaa energiaa. Hyvästäkin visiitistä toipumiseen voi mennä useampi päivä. Sitä ei "normi-ihminen" ehkä ymmärrä. Sellainen saa siitä ehkä vain enemmän virtaa. Minulle se on ponnistus, vaikka sen haluaisin tehdä.

Miten joku miellyttävä asia voi viedä voimia? Sitä mietin itsekin vuosia ja koin itseni jotenkin epäonnistuneeksi ja vialliseksi, erilaiseksi ihmiseksi. Kyllä, erilaisempi olenkin kuin about 80% ihmisistä ympärilläni. Kuudes vaisto, se millä imet itseesi kaikki sanattomat viestit, tunnelmat, tunteet ja elämykset, vie voimat. Kun jatkuvalla syötöllä otat vastaan ärsykkeitä (sekä hyviä että huonoja), joita et edes halua tai jotka eivät sinulle edes kuuluisi, siinä väsähtää. Ja sitä ei saa pois päältä, kuten ei saa haju-, näkö-, kuulo-, tunto- tai makuaistiakaan omasta tahdostasi. Se on todellinen, se on koko ajan länsä. Kun tunnet itsesi kuin Terminaattoriksi, joka analysoi uuden "kohteen" välittömästi, vaistoinvaraisesti. Huomaat, haistat, maistat ja tunnet yksityiskohdat sekä vivahteet kymmenen kertaisesti. Kun joku haju voi häiritä jossain tilanteessa niin paljon, ettet voi olla. Tai kun et vaan voi olla tilassa, missä on liian monta ääntä yhtäaikaa päällä. Kun jo pelkästään suuremmassa väkijoukossa oleminen ahdistaa ja väsyttää. Kun Prismassa tai ostoskeskuksessa vähänkin ruuhkaisempaan aikaan käyminen on niin iso ärsyketsunami, että loppupäivä menee siitä toipumiseen...

Tälläisenä kun elää elämää yksin kolmen hyvin energisen ja äänekkään lapsen kanssa, ottaa vastaan jatkuvasti käskyjä, pyyntöjä, hyppimistä, pomppimista, huutamista, itkemistä, nauramista, remuamista, telkkarin, tietokoneen ja lelujen ääniä, tulee ärsykeähky. Pää on kuin neulatyynyt, johon pistellään koko ajan lisää uusia neuloja, eikä edellisiä nypitä välissä pois. Kunnes tulee "neulavapaa" ja saan hiukan nyppiä niitä neuloja itse pois, tyhjentää. Tehdä tilaa uusille...