Heijastumia...

On jälleen niitä päiviä, kun on vaikea nähdä missään mitään miellyttävää. Olen ollut pari viikkoa väsyneempi kuin kuukausiin. Ensimmäinen asia aamulla mielessä oli, että väsyttää, koska pääsen taas nukkumaan! Pelottaa. Ei kai se ala taas?!? Ei kai se lyijypuku iske taas ihoon niin, että jokainen liikekin on liikaa, kun olet niin uupunut ja väsynyt, että mietit, pysähtyyköhän seuraavaksi hengitys vai sydän, kun mitään muuta et enää jaksa kuin hengittää. Ei, ei, ei, ei! En halua sinne enää ikinä!

Kuuntelen puhetta siitä, kuinka pitää hajoittaa pesä ja uskaltaa lentää. Itse olen halunnut lentää aina. En halunnut tätä elämää. En koskaan halunnut taloa, farmariautoa, kissaa, koiraa ja kahta lasta. Minulla ei pitänyt olla biologisia lapsia lainkaan. No, ei ole taloa, farmaria, kissaa tai koiraakaan, mutta onneksi ei ole. Ne olisivat minulle vain lisäkahleita. En halua täyttää elämääni sillä kaikella. Haluan elämääni jotain muuta, jotain enemmän. Haluan toisenlaisen elämän. Mutta tulenko pystymään siihen ikinä? Onko minulla siihen voimaa koskaan? Kun tällä hetkellä yritän selvitä päivästä kerrallaan.

Joka päivä rukoilen, että "Isä, anna Henkesi virrata minuun, voitele minut ja vie minut sinne, minne kuuluun." Tänne en kuulu, en ole koskaan kuulunut. Näen ympärilläni liikaa teennäisyyttä, sellaista jota ihmiset eivät enää edes itse ymmärrä, koska niin vain kuuluu tehdä ja niitä asioita kuuluu vain haluta. Mutta mitä sillä kaikella saa? Mukavan elämän. Saako sillä sellaisen elämän, että kuolinvuoteella voi todeta, että on todellakin saavuttanut elämässään jotain merkittävää? Jäi ehkä lapsille hiukan perintöä, sekö riittää? Mukavia muistoja. Siinäkö se?

Katselen elämää ympärilläni ja tuntuu, että katselen elämän heijastumia. Katselen kuin kynttilän seinälle haijastamia varjoja. Asunnot pullistelevat salaisuuksia ja häpeää, joistain salaisuuksista ei tiedä kukaan. Katselen kiireessä juoksevia ihmisiä, ihmisiä jotka ovat tärkeitä. Ihmisiä, joilla on tärkeä työnsä, perheensä, kotinsa, harrastuksensa, lapsensa harrastukset, ystävät ja oma pieni elämä. Oma pieni kupla. Vedetään ovi kiinni ja olla lähekkäin, mutta niin kaukana. Ja se kaikki voi romahtaa pienen pienessä hetkessä. Puoliso petti, lapsi sairastui, työ lähti alta, syöpä, pahuus, menetys, yksinäisyys... Toivottavasti niin ei käy, mutta niin monelle käy.

Yritä nähdä asioiden positiiviset puolet. Lause, jonka voisi kieltää lailla. Mitä, jos niitä ei vain näe ja jos vaikka näkisikin, et tunne niistä juuri iloa? Aina on jotain kiitettävää. Niin on, mutta aina sitä ei vain tunne. Kun katsot elämääsi ja näet, että kaikki on ihan hyvin. On terveet ja kauniit lapset, on koti, ruokaa, vaatteet, muutama ystävä ja laskutkin saa nykyään maksettua. Mutta sinä et tunne. Et tunne eläväsi. Tunnet olevasi Gideon viinikuurnassa. Turvassa, mutta et siellä missä pitäisi. Olet oman itsesi vanki.

En halua olla vain varjo seinällä.