Perjantai 13.1.2017
Edellisestä päivityksestä on jo vierähtänyt tovi. Syksy oli melko rankka. Tai se oikeastaan alkoi jo heinäkuussa, kun tuli ensimmäinen pudotus. Avun saaminen kesti kuitenkin järjettömän pitkään ja todellista apua sain vasta marraskuun lopulla, jolloin oli jo toinen romahdus menossa. Väsähdin. Ihan kokonaan. Sairausloma on nyt kirjoitettu huhtikuun loppuun, minkä tiimoilta kuopus piti saada päiväkotiin, mutta paikkaa ei ole tullut vieläkään.
Arki lasten kanssa on yksin rankkaa, kolme viikkoa putkeen, ilman huilitaukoja. Keskimmäisen kanssa on ihan todella rankkaa. Huutamista, kiljumista, silmitöntä raivoamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Hän tarvitsisi rankasti huomiota, mitä minulla ei ole antaa. Esikoisen voi passittaa naapuriin, mutta kuopus pitäisi lukita kaappiin, että voisin antaa jakamatonta huomiota keskimmäiselle. Ja se näkyy ja kuuluu lapsen jatkuvana pahana olona, koska on suuritarpeinen lapsi. Onneksi kohta päästään toistamiseen perhetuikeskukseen opettelemaan.
Huutava oma läheisyyden ja kumppanin pula johti epätoivoisiin suhdeviritelmiin, mikä osittain rasitti entisestään. Lopulta ymmärsin sen, kun sanotaan, että se mitä haluamme itse, ei ole meille aina parhaaksi. Laitoin kädet ristiin ja rukoilin, että Isä antaisi minulle sen, mitä tarvitsen, ei sitä mitä haluan.
En pidä itseäni järin pinnallisena ihmisenä, mutta sitä on saanut itsensä kiinni jälleen aivan tarpeettomasta turhamaisuudesta näiden kosintariittien aikana. Pitäs olla sitä ja pitäs olla tätä. Ja mikä lopulta on kuitenkin tärkeintä? Se, että sydämet ja ajatukset kohtaa. Että on edes jollain tapaa yhtenäiset tulevaisuuden visiot, eikä niin, että toinen katsoo itään ja toinen länteen. Lasteni isän kanssa elin liitossa, missä yhteistä ei ollut muuta kuin lapset. Häntä eivät kiinnostaneet minun intressit, eikä minua hänen. Elimme kahta erillistä elämää saman liiton sisällä, minä kotona, hän kodin ulkopuolella. Niin se ei toimi. Niin ja vällyjen välissä olisi myös suotavaa mennä yksiin ;)
Kameolenttina sorruin jälleen vanhaan helmasyntiini. Yritin muuttua aina toisen osapuolen mielenmukaiseksi. Noh, lapsiaan sitä ei viitti passittaa jonnekin, jos ne toisen elämää haittaa. Puhetyylikin olisi pitänyt vaihtaa. Olisi pitänyt olla hiukan hoikempi. Niin ja velat saada kuitatuksi ja töihinkin pitäisi mennä, että olisin niin kuin kaikki muut. Just! Mutta kun en ole! En pysty, en kykene. PISTE.
Lopulta epätoivo hiipi mieleen ja alkoi jo tuntumaan siltä, että kukaan ei mua tälläisenään, näine ongelmineni ja vaatimuksenine huoli. Kyselin jälleen Taivaan Isältä, että miksei mulle nyt suoda sitä, mihin minulla huutava tarve on? Kun tuntuu, etten jaksa enää yhtään viikkoa yksin? Pelottaa ihan järkyttävästi... JA sitten saa kuulla, kuinka hyvää oloaan ei voi rakentaa toisen ihmisen varaan. Että pitäisi löytää se hyvä olo ja tasapaino itsestään ensin. Noh, mihin sitä elämänkumppania sitten enää tarvitsee, jos itsessään on jo kaikki mitä tarvitsee?!? Lisääntymiseenkään en miestä enää tarvitse, vaan juurikin sen e l ä m ä nkumppanin, niinhin ylä- ja alamäkiin. Jonkun, jonka kanssa voin aloittaa nollasta, koska itsellänikään ei ole muuta kuin lapset. Tyhjät kädet kahta puolen. Jonkun, jonka kanssa ei tarvitse tuntea ylemmyyttä tai alemmuutta. Tasapaino.
Ei voi rakentaa itseään toisen varaan, mutta voi rakentaa yhteisen varaan. Siihen, että on se yhteinen visio ja näkemys. Siihen, että voi luottaa toiseen, että hän kantaa, kun itse en jaksa. Siihen, että hän ymmärtää, kun itse et jaksa kuin itkeä. Siihen pitää voida rakentaa ja turvautua.
Tämän ajan vakava pahe on itseriittoisuus, omavoimaisuus ja omasta itsestään jumalan tekeminen. Ei tarvita ketään, pärjätään yksin, ei uskota mihinkään, mikä ei näy. Se eristää ihmiset toisistaan ja seinän taakse voi kuolla vanhus, joka läydetään muumioituneena kolmen vuoden päästä. Kukaan ei kaivannut, kukaan ei välittänyt. Koska minä itse ja mun elämä. Seinän takana voi tapahtua mitä kamalampia asioita, mutta koska minä itse ja mun elämä, mun vartalo, mun talous, mun lapset, harrastukset, työ... Ei enää tarvita sitä naapuria mihinkään, tai ketään muutakaan. Laput silmillä painetaan eteen päin, omaa raidetta, näkemättä sivuille. Uskomatta hyvään, mutta palvomalla tiedostamattomasti pahaa. Kuinka siitä voi rakentaa hyvää parisuhdettakaan...?
Ollakseen vahva, pitää olla (ensin) heikko. Siihen uskon. Mua elämä on heikottanut nyt viimeiset 17 vuotta. Joskus toivomme vääriä asioita elämäämme ja saammekin niitä. Sitten pitää vain kantaa seuraukset niistä vääristä toiveista. Henki korkeuksista on useita kertoja elämäni aikana kiljunut sisimmässäni, ettei näin pitäisi toimia. Silti olen niin tehnyt ja lentänyt rähmälleni. Niin kävi myös lyhyen liittoni kanssa. Jos olisin kuunnellut sitä pientä ääntä sisälläni, niin ei olisi käynyt.
Nyt yritän tehdä toisin. Korva herkkänä yritän kuunnella, mitä minulle yritetään sanoa, mutta virittyminen samalle taajuudelle on vielä kesken. Välillä on vaikea erottaa hyvää pahasta. Löydän itseni hämmentyneenä uuden viinin ääreltä. Miettien, että nytkö on se hetki, jolloin on aika nähdä asiat toisin, tehdä asiat toisin, ei ehkä niin kuin itse haluan, vaan niin kuin olisi parasta...? Uskallanko, enkö uskalla? Vieläkö pitää hakata varvastaan siihe samaan tuttuun, kiepään kantoon...? Pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti