Yksinäisen ulinaa

Jälleen pyhät. Jotenkin vuosien saatossa olen muuttunut juhlaihmisestä pyhiä kammoavaksi tyypiksi. Miksi? Koska pyhinä korostuu suunnaton yksinäisyys. Kyllä, mulla on lapset, mutta siinä se. Ei paikkaa minne mennä, ei ketään joka pyytäisi osallistumaan, ei mitään, eikä ketään. Vanhemmille voisin toki aina mennä, mutta siihen on omat syynsä, miksi erityisesti pyhät mielummin vältän menemästä, jos vain voin.

Yksinäisyyden loukku alkoi jo avioliittoni aikana. Ex-mieheni ei juurikaan ollut kiinnostunut viettämään aikaa minun ystävieni kanssa. Nyttemmin olen saanut myös todeta, että kannoin tuolloin mukanani valtavaa häpeää, joka osaltaan edesauttoi eristäytymistäni. Jotenkin oli helpompaa eristäytyä kuin nähdä ystäviä ja puhua liiton todellisesta tilasta, ei siitä myöskään aina jaksanut puhua. Minulla oli tietyt ihmiset, joiden kanssa asiaa puin, koska monikulttuuriset liitot ovat aina oma lukunsa.

Karuinta oli eron jälkeen. Olin elämäni syvimmässä kriisissä, eikä kukaan kysynyt mitään. Kaikki hiljenivät ja katosivat. Itselläni ei ollut pienimpiäkään resursseja pitää suhteita yllä, elämä meni seuraavat kaksi vuotta päivä kerrallaan selviytymisessä, elossa pysymisessä. Kaksi vuotta sitten olimme niin pahassa taloudellisessa tilassa, että jouduin julkisesti eräässä facebook-ryhmässä pyytämään apua. Täysin vieraat ihmiset toivat ovellemme lapsille vaatteita, ruokaa ja jopa rahaa. Kukaan ystävistä tai läheisistä ei niin tehnyt. Olin tilanteestamme kuitenkin melko selkeästi esim facessa kertonut. Kukaan niistä, joita olisin voinut kutsua lähimmäisiksini, ei kysynyt tarvitsenko apua.

Vuosi sitten, kun olin niin uupunut, että en meinannut enää jaksaa hengittää ja lopulta minulta otettiin lapset pois, kukaan ei kysynyt mitään. Täysi hiljaisuus. Pari suht tuoretta ystävää toki kyseli vointia, mutta vain yksi heistä, jotka olen tuntenut vuosikymmeniä kysyi vointiani ja että selviänkö. Kukaan, kertakaikkiaan kukaan, ei soittanut tai tullut katsomaan minua. Toki silloin teki mieli vain lakata olemasta tai vähintään kadota, mutta juuri silloin ystävää tarvitsisi eniten. Kaikkein lähimmät ymmärrettävästi olivat huolissaan lapsista ja kyselivät heistä, mutta kukaan ei kysynyt omasta voinnistani mitään. Jopa silloin lähinnä sain puolustautua tapahtuneen johdosta. Aivan kuin en olisi jo tuntenut itseäni tarpeeksi epäonnistuneeksi ja huonoksi, täysin hyödyttömäksi olioksi. Osaisinko sitten itse olla läsnä, kun läheisellä on kriisi? Todella toivon niin.

Silti syyllistän itseäni. Syyllistän itseäni siitä, että en ole jaksanut pitää suhteita yllä, en ole jaksanut osallistua tai osallistuttaa. Koska voimia ei vain yksinkertaisesti ollut, eikä ole oikein vieläkään. Mutta en koskaan ole ollut aktiivinen soittelija! Nytkö minun sitä olisi pitänyt olla? Tunnen itseni todella hylätyksi, jopa kaikkein lähimpien osalta. Yksinäisyyteni on jotain niin syvää, että ei sitä osaa oikein edes kuvailla... Ja kynnys kaiken jälkeen on kasvanut liian korkeaksi ottaa hattua käteen ja pyytää keneltäkään enää uutta mahdollisuutta. Osittain varmaan silkasta ylpeydestä, mutta pitkälti myös siksi, että tunnen itseni todella hylätyksi ja jätetyksi. Tällä hetkellä elämässäni on pari ihmistä, joita voin hyvällä syyllä kutsua ystävikseni ja hekin suurimmaksi osaksi asuvat muualla. Perheyhteys on nätisti sanottuna väljä.

Edellä mainituista syistä johtuen pyhistä ja omasta syntymäpäivästäni on tullut lähinnä ahdistavia ja pitkääkin pidempiä päiviä. Entisestä multisosiaalisesta ihmisestä on tullut erakko omaan mökkiinsä. Yritän kaikinkeinoin välttää katkeroitumista ja yritän kaivaa itsestäni esiin rohkeutta, mitä minulla ei ole, sekä anteeksiantoa. Uusien ystävyyssuhteiden luominen ei ole minulle ollut koskaan helppoa, koska hyvin harvan kanssa tunnen yhteyttä, koska suurimmaksi osaksi missään en tunne kuuluvani joukkoon. Enkä myöskään enää halua tulla hylätyksi ja pettyä, eikä siksi ole helppoa enää päästää lähelle.

Toki nyt näen itseni selkeämmin. Olen ollut kurja ihminen. Nuorempana olin vihainen, olin itsekeskeinen, olin äänekäs, huomionhakuinen ja myös ahne. Salaisuudet eivät aina pysyneet salaisuuksina ja liian usein välttelin vastuuta. Satutin ihmisiä tahallisesti ja sitäkin useammin tahattomasti. Oireilin pahaa oloani ja masennustani elämällä ylivarojeni ja korostamalla itseäni. Kummallisinta on kuitenkin se, että tuolloin minulla oli eniten sosiaalista elämää. Ja nyt huokaisen lähinnä helpotuksesta, kun tämäkin päivä on pian ohi, tämäkin pyhä yksin on pian lusittu ja edessä on puoli vuotta pyhätöntä elämää...