Näin ei saisi...

...sanoa, näin ei saisi tuntea. Äitinä et saa näin tuntea, et ainakaan, jos 3/4 osaa ajasta olet yksin vastuussa heistä. Mutta tässä se on: Mun elämä maistuu puulta!!! On ihan todella vaikea nauttia omasta elämästään.

Herkullisimpia hetkiä on ehkä ruoka-ajat. Lapset käy roikkumassa ja vankumassa vuorotellen nälkäänsä ja "Maitoo! Karkkiaaaa! Leipäää! Kaikkeeee!" koko ajan siinä samalla, kun yrität sitä päivän loistoateriaa väkästää kasaan. Sitten vihdoin, kun saat ruuat lautasille, yksi sanoo: "En halunnut kastiketta. En syö!" ja tuuppaa lautasensa itkupotkuraivarin säestyksellä sivuun. Toinen ottaa kaksi haarukallista ja toteaa "Kiitti, äiti!" ja kuvittelee hiihtelevänsä toisaalle. Itse elämääsi ja itseesi pettyneenä, saat raivarin ja huudat niin, että neljännessäkin kerroksessa kuullaan: "Mä vihaan tätä elämääni! Mä niin vihaan tätä!!! En tee enää ikinä teille ruokaa! Syökää vaikka paskaanne!", retuutat totaalikieltäytyjän sängylle rauhoittumaan ja närppijän, joka ehti jo kiukussaan purra,  omaan sänkyyn, niin siinä kohtaa todella vihaat elämääsi ja itseäsi vielä enemmän.

Herätys, aamupalataistelu, pukemistaistelu, päiväkoti, leikkipuisto, koti, päikkärit, päiväkoti, koti, ruokataistelu, harrastukset, koti, iltapesuvääntö, nukkumaanmenovääntö. Pieni huokaisu itselle ja seuraavana päivä sama setti ja seuraavana ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana... Minne se ilo katosi? Oliko sitä koskaan? Miksi en halua leikkiä lasteni kanssa? Miksi en jaksa hoitaa kiistatilanteita järkevästi? MIKSI en nauti tästä?!??!! Sitten katselet sivusta, kun joku toinen hoitaa jonkun tilanteen ilman raivaria ja hyvin tuloksin oman lapsensa kanssa leikkipuistossa tms. paikassa ja vajoat vielä syvemmälle.

Joo. Haluan miehen. Haluan, että joku pitää musta huolta, hellii mua, suutelee mua, kiihottaa mua, rakastelee ja panee mua. Ajaa mut vähintään kerran kuussa pois tästä elämästä, tästä kodista, tästä tylsyydestä. Saa mut tuntemaan itseni maailman ihanimmaksi naiseksi. Ihanaa! Lopulta tapaatkin lupaavan miehen vain kuullaksesi, että "Ei sulla ole aikaa lapsiltas. Mitä siinä voit tehdä mitään, kun kämppä on täynnä lapsia." Näin juuri. Hatarat haaveet toisenlaisesta elämästä romuttuu kipeästi ja hitaasti. Mutta sitäkin varmemmin.

Mitä jos se mies onkin ihan tylsimys, jos senkin kanssa päivät on vaan sitä samaa, samaa ja samaa, sitä samaa...? Mitäs jos se mies onkin taas yksi kusettaja-pettäjä jonon jatkoksi, ja joudut taas kerran keräämään omia ja lasten sirpaleita...? Viittiikö tässä kuitenkaan yhtään mitään...?

Jälleen kerran talsit sitä samaa kierrosta, päivästä toiseen. Mietit, että miksi tämä meni näin? En nauti tästä. Näitä päiviä tulee aina vain useammin ja useammin. Aina vaan vähemmän ja vähemmän jaksat panostaa siihen läsnäolemiseen. Haluat vain selviytyä siitä tarvittavasta; ruuasta, puhtaista vaatteista, harrastuksista ja jonkinlaisesta elämästä. Odotat vain iltaa. "Hei, eihän sun yksin tarvikaan tehdä kuin se." Kyllä tarvii, mutta ei huvita. En halua. En jaksa. En pysty. Inhoat itseäsi ja elämääsi vielä enemmän. Ja samalla hetkellä pelkäät kuollaksesi, että lapsille sattuu jotain. Koska silloin lakkaisit hengittämästä. Silloin viimeinenkin valon häivähdys sammuisi. Sillä hetkellä et haluaisi elää enää sekuntiakaan.

Mutta totuuden nimessä, ei tästä elämästä mulle paljon mitään heru. Hymyjä, haleja ja pusuja kyllä. Ihania nuo ovat. Mutta sillä pitäisi kulkea vuodesta toiseen. Tuntuu, että se ei enää oikein riitä. Eniten kammottaa se, että lapset tuntevat sen, että äiti ei voi hyvin. Ei heiltä sitä voi piilottaa. Kyllä lapset tuntevat, aistivat ja imevät kaiken itseensä. Istutan sitä samaa siementä heihin. Ja kauhun sekaisin fiiliksin jään odottamaan ihmettä, jonkinlaista kaiken muuttavaa ihmettä. Parantavaa ja eheyttävää ihmettä. Meille kaikille.