Sydän

16.9.2016

Viime aikoina olen saanut kuulla jo useamman kerran ja usemmalta taholta, että minulla on suuri sydän ja että minulla olisi paljon annettavaa... Sen äärelle on ollut pakko hiukan pysähtyä. Miettiä ja pureskella.

Totta on se, että viimeisen kahden vuoden aikana olen päässyt lähemmäksi itseäni ja sitä, mitä todella olen. En enää jaksa välittää siitä, mitä muut ajattelevat minusta tai elämästäni. Vihdoinkin, lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen, uskallan mennä omana itsenäni, miettimättä liikaa sitä millainen minun pitäisi missäkin tilanteessa olla. Esikoisen ja keskimmäisen ollessa pieniä, ajatus asukaspuistoon tai perhekerhoon menemisestä tuntui ylitsepääsemättömältä. Jokusen kerran asukaspuistoon eksyin, mutta kotiin tulin lähinnä uupuneena ja häveten sitä, mitä olin ehkä jollekin sanonut tai surren sitä, ettei kukaan ottanut kontaktia. Nyt vain menen, miettimättä sen enempää, häpeämättä itseäni.

Olen vapautunut, olen vapautettu. Olen vapautunut huonon liiton tuomasta häpeästä. Olen vapautettu synneistäni. Olen vapautettu vapauteen olla oma itseni. Opeteltavaa siinä riittää, mutta huimasti olen eteen päin jo mennyt. Mitä enemmän vapaudun itsestäni, sitä enemmän minulla on muille annettavana.

Sydämeeni mahtuu paljon, sinne mahtuu monta. Vain yksi voi olla se rinnallakulkija, mutta rakkauden piiriin voi mahtua monta. Rakkautta on niin monenlaista. Mutta välillä tuntuu, että on helpompi rakastaa niitä, jotka ovat vähän etäällä, kuin ihan niitä kaikkein lähimpiä. On vaikea sanoa niille kaikkein läheisimmille, että rakastan sinua. Mutta toisaalta veriyhteys ei tee meistä aina läheisiä. Yhteys ja ymmärrys yhdistää meitä ja välillä tuntuu, ettei niillä kaikkein lähimmillä ole sitä ymmärrystä yhtään tai mitään merkittävää yhteyttä ei ole. Siitä kantaa huonoa oloa mukanaan. Mutta siitäkin tulee vapautua, kulissien tulee kaatua. Voi olla armollinen itselleen.

Haluan rakastaa, haluan antaa rakkautta ja toki myös saada sitä. Mutta ihmispelko rajoittaa. Sitä edelleen peilaa itseään siihen toiseen. Pelkää torjutuksi tulemista, ulkopuolelle jäämistä. Mutta pitäisi kyetä tulemaan itsestään ulos. Keskittyä siihen, mitä voi antaa, eikä niinkään siihen, mitä itse voi saada. Jakamisesta tulee niin paljon parempi olo. Perhekerhossa voi pitää toisen äidin vauvaa sen aikaa, että toinen saa kerrankin syödä rauhassa ja itse nauttia siitä ihanasta vauvasta. Voi antaa ostamansa ylimääräisen muovikassin viereisellä kassalla olevalle, jolla ei ollutkaan riittävästi. Pienillä eleillä voi antaa paljon hyvää. Voi pelastaa jonkun koko päivän. Niihin tilaisuuksiin pitäisi vain tarttua enemmän, uskaliaammin. Itsetarkoitusta siitä ei saa kuitenkaan tulla, tai eksyy omaan harhaansa. Itseään kuunnellen, omia rajoja noudattaen voi kuitenkin rakastaa paljon.

Lähimmäisen rakkaus. Sen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa tässä hyvin kylmässä ajassa ja yhteiskunnassa. Tärkeää on rakastaa myös itseään ja omaa keskeneräisyyttään, sitten on helpompi rakastaa myös muita, terveellä tavalla. Olla armollinen itselleen. Aina ei pidä jaksaa, aina ei tarvi jaksaa. Tänään parhaansa yrittäminen voi olla paljon vähemmän kuin huomenna. Armo ja rakkaus.  Sitä me tarvitsemme niin paljon enemmän