Kaapista ulos...

7.6.2017

"Mun pitää kuitenkin selvitä myös sen lapsen kanssa... Niin mut sulla on kolme! Kuinka sä selviät?!" kysyi ryhmäkaveri. Vastasin, etten mä selviäkään, lapset on avohuollon sijoituksessa. Hiljaisuus...

Myönnettävä se on, kaksi kuukautta sitten nousi tie pystyyn. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että kun menin psykiatrille, niin lähden sieltä osastolle. Koko talven taistelin itsetuhoisia ajatuksia vastaan, mikään ei tuottanut mielihyvää, tulevaisuudessa ei näkynyt yhtääääääään mitään. Lapset olivat vain taakka. Tein ja sanoin asioita, joita en olisi halunnut. Ei vain ollut enää voimia toimia toisin. Psykiatri oli kuitenin sitä mieltä, etten tarvitse osastohoitoa ja oikeassa hän oli. Ei siellä olisi mun tilanteelle voitu yhtään mitään. Olis annettu lääkettä unettomuuteen ja ahdistukseen, sen voi tehdä osaston ulkopuolellakin.

Palatessani perhetukikeskukseen psykiatrilta, sain puhelun exältä: "Mitä v***** sä nyt oot tehnyt?! Lapset on kuulemma lähdössä toiselle paikkakunnalle kuukaudeksi kiireelliseen sijoitukseen!!!" Olin ihan pihalla ja järkyttynyt. Palasin perhetukikeskukseen ja kysyin, että voisko joku nyt kertoa mitä tapahtuu?! Edellisenä päivänä oli puhuttu mahdollisesta avohuollon sijoituksesta ja nyt lapset olikin lähdössä kiireelliiseen sijoitukseen. Ja niin lähti! Tunti siitä, kun mulle oli kerrottu ja puoli tuntia siitä, kun lapsille oli kerrottu asiasta, lapset lähti. Itse jäin aivan orpona pakkaamaan tavaroitani perhetukikeskukseen. Ne olivat elämäni kamalimmat tunnit. Mut jätettiin aivan tyhjän päälle, lapsista oli kova hätä. Niin suurta epäonnistumisen ja epätodellisuuden tunnetta en ole kokenut koskaan.

Kaveri tuli mut perhetukikeskuksesta hakemaan ja piti seuraa sen illan. Mutta en ihmettele yhtään, jos vastaavassa tilanteessa yksin jätettyä vanhempaa kutsuu rekan alus ohitustiellä. Mulla sentäs oli tämä ystävä ja kontaktit jo olemassa.

Pari viikkoa meni, että tapasin lapset tapaamispaikassa, sossujen valvoessa. Nopeasti lapset kuitenkin pääsivät "kotilomille" ja valvonta mun osalta loppui. Nyt ollaan tilanteessa, jossa lapset on osan viikosta vastaanottoperheessä ja osan viikosta kotona. Toiveissa on, että siihen mennessä, kun esikoinen syksyllä aloittaa koulun, lapset olisivat suurimmaksi osaksi kotona. Mutta en osaa sanoa, miten käy...

Isukki ei voi, hyvistä suunnitelmista huolimatta, olla osallistuvana osapuolena mukana. Lastensuojelu vaatii puolen vuoden puhtaat seulat, että puoltaa asuntohakemusta ja että lapset saavat vapaasti olla isänsä kanssa. Toistaiseksi lapset tapaavat isäänsä meillä kotona, sossun valvoessa.

Avohuollon sijoitus tarkoittaa periaatteessa sitä, että voin päättää, milloin lapset kotiutuvat. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lastensuojelu voi muuttaa päätöksen jälleen kiireelliseksi, jolloin päätösvalta siirtyy taas heille. Joten ei voi hätiköidä. Enkä halua. Monille, kuten lasten isälle ja omille vanhemmilleni, on vaikea käsittää sitä, että miksi nyt en vain ota lapsia takas kotiin. KOSKA en jaksa! Parissa viikossa oltaisiin taas samassa pisteessä ja silloin lapset lähtisivät jo huostaanottoon.

Joo, jaksan meikata, pestä tukkani, käydä kaupassa ja pukeutua ok. Siinä se sitten melkein onkin mitä jaksan. Haaveissa olisi vaikka mitä. Olisi ihanaa aloittaa vuoden päästä opiskelut, mutta onko se realistista niin se on aivan toinen juttu. Kun tila, jossa hengittäminen tuntui jo liian raskaalta, on vasta parin kuukauden takana, niin opiskelut varmaan on melkoisen kaukana. Saati sitten työelämään palaaminen. Toivottavasti olen väärässä.

Joo, on yh-äitejä, jotka pyörittää paljon suurempiakin paletteja ja jotkut onnistuu käymään siinä samalla töissä, harrastaa ja kuskata ne mukelot vielä omiin harrastuksiinsa. Suuren suuri hatunnosto ja kumarrus heille! Olen kade, todella olen. Minä en siihen pysty. Sitä on äärimmäisen vaikea hyväksyä ja sen kanssa on hyvin vaikea elää. Sitä todella tuntee itsensä yhteiskuntakelvottomaksi ja epäonnistuneeksi. Kun en pysty tahkoamaan verotuloja maksimaalisella suorituksella valtion kassaan.  Kun en jaksa jumpata ja joogata, pitää dieettiä, olla sosiaalinen ja hoitaa lapset moitteettomasti siinä samalla. Ja toisaalta kapinoin suunnattomasti koko ajatusta vastaan ja sitä vastaan, että kaikkien tulisi pystyä samaan. Kun koskaan en ole, ja tuskin tulenkaan, siihen muottiin mahtumaan. Mun on ihan todella vaikea nähdä itseäni enää tilanteessa, jossa teen töitä 40h/vko. Ei vaan resurssit riitä. Piste. Jos jotain toivoisin niin sitä, että saisin vapautua jatkuvasta syyllisydestä, epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteista. Niitä saan kokea ihan tarpeeksi joka päivä lasten kanssa, kun jälleen kerran totean huutaneeni heille ja käyttäytyneeni kuin lapsi itsekin, kun hommat ei oikein suju ja joudun toistamaan itseäni uudelleen ja uudelleen ja sitten vaan hermo palaa. Ja kunnolla. Kun varvasta hakkaat aamusta toiseen samaan kantoon.

Ja rymps rymps, kuulen taas kuinka putosin pari sosiaaliluokkaa alemmaksi. Melkein kuulen kauhistelut siitä, miksi kirjoitan kaikki julkisesti ja että kaikkea ei pitäisi kertoa. Väärin! Pitää  murtaa tabuja ja puhua ääneen ja lujaa. Pelkästää vuonna 2014 tehtiin 3773 kiireellistä sijoitusta, siihen päälle avohuollon sijoitukset, huostaanotot jne, jotka siis kaikki ovat eri asioita. Ja paljon enemmän varmasti tarvittaisiin. Jotenkin voisin kuvitella, että en ole ainoa, joka ei hakkaa päivittäin lapsiaan, juo, narkkaa tms., mutta jonka lapset on sijoitettuna... Että meitä on varmaan muitakin, joilta vaan voimat loppuu.

Se ei auta ketään, että jäädään omaan lammikkoomme rypemään ja vedetään verhot ympärille,  ettei kukaan näkisi, on asia sitten mikä vain. Siinä ne yksinäisyyden ja epäonnistumisen tunteet vain voimistuvat. Pitää tulla kaapista ulos ja puhua, isoon ääneen. Hakea apua ja ottaa sitä vastaan, vaatia apua.

Mulla on niin ihanat lapset, että ihan ihmettelen, että kuinka niin ihanat ja tervepäiset voivat olla. Mun lapset eivät todellakaan ole häiriökäyttäytyjiä tai ongelmalapsia. He ovat tavallisen äidin, tavallisia, siistejä, kauniita ja älykkäitä lapsia. Äidin, jonka psyyke on hatara kuin hattara, koska elämä, geenit ja ympäristö. Ei mun lapsissa ole mitään vikaa. Lastensuojelun sosiaaliohjaaja viime viikolla minulle sanoikin, että "Harvat lapset on niin rakastettuja kuin teidän lapset on." Mikään ei voisi tuntua sen paremmalta lahjalta, kun itse taistelet jatkuvan riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteen kanssa. Kun tunnet, että et ole mitään, et pysty asetettuihin normeihin ja taistelet henkisesti oman olemassaolosi puolesta. Oikeudesta ja vapaudesta olla sinä, sellaisenaan. Kun yrität selviytyä kaikesta melko yksin. Kun ymmärrystä ei heru, varsinkaan lähimmiltä, kun juhlissa kukaan ei tule juttelemaan sulle. Kun joka ilta nukkumaan mennessäsi toivot, että yöllä tapahtuisi ihme ja heräisit toisena ihmisenä; parempana ja energisempänä, sellaisena kuin sun pitäisi olla.