Viimeisten päivien aikana olen keskittynyt hyväksyntään. Periksiantoon. Siihen, että yritän itse hyväksyä sen, että olen tälläinen kuin olen. Sen, että en ehkä enää ikinä palaa työelämään tai jos palaankin, tulee se olemaan pitkän tien takana ja haluaisin tehdä sen omalla tavallani.
Harkitsen vakavasti irtisanoutumista. Minulla on ollut toimi vuodesta 2005 ja on siis edelleen. En kuitenkaan näe järkeä pantata toimea, johon en ole palaamassa. Tuskin palaan koko ammattiini. Se on tänä päivänä vain niin raskas työ. Ei palkitse, ei rahallisesti tai muutenkaan. En halua repiä selkänahkaani työni edestä ja laittaa lapsiani maksamaan sitä hintaa. Eriasia olisi, jos olisin edelleen perheetön ja elämäni voimissa. Vaan en ole.
Olen pudonnut kuitenkin järjettömään kuoppaan, missä ei palkita millään tavoin työssäolovuosistani, niistä sadoista ylityötunneista ja joustoista, joita aikoinaan olen tehnyt. Sairauslomani alkoi marraskuussa 2016, joten sairauslomarahani lasketaan vuoden 2014 tulojen mukaan. Kiva homma, kun ensimmäiset 4kk tuosta vuodesta olin sairauslomalla ja huhtikuussa jäin viimeiselle äitiyslomalle. Tuloni vuonna 2014 olivat siis about puolet keskimääräisestä ansiostani, joten myös sairauspäiväraha on puolet siitä mitä se voisi olla! Samoin tulee käymään, jos jäisin kuntoutustuelle. Käytännössä kuntoutustukeni (=sairauseläke) tulisi olemaan about sama kuin kansaneläke, eli puolet siitä, mitä se voisi olla. Eli toisinsanoen en hyötyisi latiakaan niistä vuosista, jotka töitä tein. Ok, tämän lisäksi saan lapsilisät, isompaa asumistukea ja ehkä kenties pientä toimeentulotukea. Yhteenlasketut tulot eivät silti pääse lähellekään sitä, mitä ne voisi olla, jos katsottaisiin keskimääräistä ansiota työssäolovuosilta, eikä kahden vuoden takaisia tuloja, jotka eivät siis välttämättä edes ole työtuloja, vaikka sulla toimi onkin!
Miksi ihmeessä sitten olen kuulunut liittoon ja maksanut jäsenmaksuja?! Sitä tässä nyt kovasti ihmettelen. Enpä tuosta mitään hyötynyt. Kuten en myöskään niistä vuosista, jotka työssä aktiivisesti olin. Ihmettelen suuresti tälläisiä aukkoja, joita systeemi on kuitenkin jättänyt.
Tämä luonnollisesti hiukan hidastaa hyväksymisprosessia ja edelleen olen kuin mato, joka kiemurtelee koukussa, josta ei irti pääse. Kuitenkin palkintona siintää se henkinen helpotus, joka irtisanoutumisesta seuraisi, kun tulot näyttävät jäävän aivan yhtä surkeaksi teen niin tai näin. Edessä ei ehkä olisi väkisin väännettyä ammatillista kuntoutusta, resurssien hukkaan heittämistä. Vai putoanko vain vielä suurempaan kuoppaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti