Kesäpäivä.

Tähän astisen elämäni synkin ja pisin talvi alkaa (kai?) vihdoin talttua. Valo on tainnut hiljalleen saavuttaa munkin aivosopukoiden nurkat ja tehnyt tehtävänsä. Yleensä se alkaa helpottaan vasta heinäkuussa, kun illat jo lyhenee... Syksyt pimenevine iltoineen on suorastaan mannaa mun aivokiemuroille. Myrkkyä ei suinkaan ole pimeys, vaan rumuus, värittömyys, harmaus, synkkyys. Mielummin olisin pimeässä 24/7, kun katselen rumuutta. Tänä talvena tuntui, ettei se elämä ala ollenkaan, kevättalvi tuntui ikuisuudelta.

Tänä aamuna olin jo lähellä nauttimista, ilahtumista nyt ainakin. Elämäni Miähen kanssa vietiin tytöt päiväkotiin ja siitä jatkettiin kahdestaan bussilla lähikeskukseen. Käytiin leikkipaikalla, kirjastossa, hammastarkastuksessa, vaatekaupassa ja Hesessä. Seuralaiseni oli mitä reippain ja iloisin! Hassujen sanankäänteiden muljahdukset kutittivat rintalastassa ja nöpöinen nenä näytti niin hellyyttävältä. Vaikka Miäs on ollut vasta 2vkoa päiväkodissa, tuntui taas hyvältä olla kaksistaan, torkahtaa vierekkäin päikkäreille. Rakkautta. Synkkyyden jälkeen sitä arvostaa niitä ihan pieniä iloja, antaa niille arvoa enemmän kuin millekään, jos on kykeneväinen tuntemaan muuta kuin raskautta ja harmautta.

Kyllä se kaivertaa kuulla, kun kuopus laulaa varaäidillä kuultuja Fröbelin Palikoita. Mietit, että miksiköhän et itse ole niitä lapselle soittanut? Saat kuulla, kuinka ovat yhdessä käyneet siellä ja täällä, tehneet sitä ja tätä. Miksi jollain muulla on energiaa tehdä mun lasten kanssa vaikka mitä, mutta mulla ei? Hiljaa mielessäsi vain toivot, että joku päivä sullakin olis... Toisaalta olet taas kiitollinen, että lapset voivat tehdä kaikkea kivaa, vaikka seurana ei olekaan oma äiti.

Kohta on taas eronhetki. Herätän Miähen päikkäreiltä, puen ja vien päiväkodille, mistä sossut hakevat lapset ja vievät "varaäidille". Omaa sisintä riipii ristiriita. Hetkittäin ihmettelen itsekin, että miksi en vain ota lapsia nyt kotiin ja jatkettaisiin niin kuin ennenkin...? Toisaalta intuitio nakuttaa, että ei vielä. Ei ihan vielä. Viimeksi eilen huokailin sitä, että onneks ne huomenna jo lähtee varaäidille! Kinausta ja kahinaa oli taas sen verran, että rupes jo riepoon. Joo, se kuuluu normaaliin elämään, mutta mun hermo ei ole nyt siinä kunnossa, että se vielä kestäisi sitä. Parempi siis katsoa kuin katua. Mutta helppoa se ei ole. Ei näinä päivinä, kun lapset lähtevät. Huomenna se on jo luksusta olla itsekseen. Ihanaa, kun saa olla taas ihan omassa aikataulussaan, eikä kukaan muu tahdita sun päivää. Se, jos mikä on arjen luksusta. Niinä päivinä taas tunnen, että voisin jatkaa loputtomiin niin. Olla vain osa-aikaäiti. Ristiriita. Paradoksi. Äitiys.