Mörön kasvot.

2.4.2017

Ei sitä tunnetta voi ymmärtää lähellekään, jos ei sitä ole itse kokenut tai hyvin läheltä seurannut. Siihen ei todellakaan auta tsemppaavat kannustukset, kuten; piristy, lähde lenkille, hanki jokin harrastus, mene töihin, onhan sulla vaikka mitä hyvää elämässäs... Se herättää lähinnä lisää ahdistusta. Jos se olis lenkistä tai harrastuksesta kiinni, niin kyllähän sitä tekis aamusta ehtooseen vaikka mitä, että voisi paremmin.

Se tunne syö kokonaan, koko elämän. Sen alle hautautuu kaikki. Joo, sulla on unelmiesi lapset, kauniit ja älykkäät, et enempää olisi edes uskaltanut toivoa. Ei sulla ole mikään sinällään huonosti, lapset ovat terveitä, teillä on koti, ruokaa, vaatteita ja muutama läheinen ihminenkin. Et vaan nauti, mistään. Niitä ilon päiviä tulee aina vain harvemmin ja harvemmin. Kannat jatkuvaa kipua ja tuskaa mukanasi. Jos pystyt unohtamaan sen edeksi 5 minuutiksi, se on on jo paljon. Herätessäsi keskellä yötä se on siinä vieressäsi valmiina odottamassa, että tulet tolkkuihisi ja iskee päälle välittömästi.

"Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?" kysyy psykologi tai psykiatri. "Joka armaan päivä", vastaat. "Oletko koskaan tehnyt itsellesi mitään itsetuhoisin ajatuksin?", jatketaan. "En, koska lapset." Keskustelu hyytyy siihen. Seuraava kysymys. Jatkat taistelua niiden ajatusten kanssa 10min päästä, tunnin päästä tai viimeistään seuraavana päivänä. Kun tekisi mieli räjäyttää pää atomeiksi, että helpottaisi tai vetää purkki pillereitä, että ei tarvitsisi enää herätä. Yrität tänäänkin vain selvitä iltaan, että voit nukkua huonosti, mutta olla edes hetken tämän kaiken ulkopuolella, vaikka pätkittäin. Aina se aamu tulee liian nopeasti.

Miksi?, kysyt sinä. Siksi, koska olet toivoton. Elämä ei ole missään kohtaa tarjonnut parempaa. Koko aikuisikäsi olet rämpinyt suossa, virheestä toiseen, väärästä ihmisestä toiseen. Enää et jaksa uskoa elämäsi rakkauden kolahtavan kohdallesi, enää et usko edes kykeneväsi "normaaliin" työhön. Et tunne enää kuuluvasi porukkaan, olet ulkopuolella, niin kuin olet suurimman osan aikuisuudestasi ollut. Olet hylkiö, tuilla elävä loinen. Epäonnistunut luuseri. Et tämän yhteiskunnan normien mukaan kelvollinen. Et vaan jaksa enää uskoa, että kohdallesi osuu mitään hyvää, mitään mikä muuttaisi suunnan lopullisesti. Ei sitä ole tapahtunut tähänkään mennessä, miksi siis enää tulevaisuudessakaan.

Olet väsynyt itseesi, olet väsynyt ajatuksiisi ja tunteisiisi. Olet väsynyt olemaan sinä. Haluaisit olla iloinen ja onnellinen, mutta et sitä ole koskaan ollut muuten kuin ohikiitävien hetkien verran. Minne se tästä muuttuisi? Välillä mietit, että sairastatkohan jotain syöpää tai onko jotain jäänyt huomaamatta ja sulla onkin aivovamma, koska et itsekään voi oloasi ymmärtää. Se vain on. Se on aina ja kaikkialla, et pääse sitä pakoon, vaikka menisit kuuhun tai jos voittaisit lotossa. Hetkeksi voisi helpottaa pelkästä uuden viehätyksestä, mutta sitten se taas hitaasti ja varmasti palaisi.

Kuin ohjelmoituna teet kaiken, mitä nyt on pakko. Viet lapset päiväkotiin, peset pyykit, käyt kaupassa, teet ruuat, tapaat välillä jopa ystäviä, jos jaksat, halaat, pussaat, hoivaat. Sitä normipuuhastelua. Koska on pakko. Koska jos sulta viedään vielä lapset, ei syytä elämiseen enää vain ole. Olet kokeillut jo useampaakin lääkettä, käynyt kolmen vuoden "terapian" todetaksesi, että kävit ihan väärällä tyypillä puhumassa "Jukka Palmulle". Siis saman homman olisi hoitanut huonekasvi, jolle olisit pölissyt. Lisää nauloja arkkuun.

Nämä fiilikset on arkipäivää kymmenille tuhansille suomalaisille. Ei sitä näe. Se voi ihan hyvin piillä kauniiden hiusten ja huolitellun meikin, hymyilevän naaman ja siistien vaatteiden takana. Se näkemäsi läheinen voi olla jo niin turtunut olotilaansa, että se ei edes varsinaisesti näy ulospäin. Sitä vain tekee kaiken totutun kuin automaationa. Sitä vain painaa eteen päin sen enempää ajattelematta. Sitä vain selviytyy jotenkin kummallisesti päivästä toiseen ja tekee pienen kuoleman joka päivä. Sitä osallistuu lastenjuhliin turtana, niin kuin ennenkin, jos jaksaa. Jos juhlat eivät ole liian kaukana ja vaadi mitään ylimääräisiä ponnisteluita.

Hiljalleen ovi oven jälkeen sulkeutuu. Eikä niitä uusia samaan tahtiin kyllä avaudu. Kaikki tuntuu vain kovin kliseiseltä. Roikut heikosti lapsissasi ja uskossasi, koska mietit, että jospa siellä rajan tuolla puolen sittenkin on jotain muuta. Syöksykierre on melkoinen. Takerrut viimeisimpään ihastukseesi kuin hukkuva oljenkorteen, vain tajutaksesi, että se tyyppi on ihan yhtä pihalla kuin itse olet. Lisää harmautta. Kipua ja tuskaa. Et jaksaisi enää yhtään vastoinkäymistä, et pienintäkään. Haukot henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kauanko pitää vielä jaksaa....?