Eri vinkkelistä...

Varoitus! Teksti sisältää runsaasti uskoon liittyvää pohdintaa...

Noin kaksi ja puoli vuotta sitten tuntui, että elämäni oli valunut umpikujaan. Olin juuri eronnut henkisesti erittäin rankasta liitosta, ex-mies muutti toisen naisen luo ja itse jäin yksin kolme alle 5v:n kanssa. Taloudelliset vaikeudet kaatuivat lopullisesti niskaani ja valuminen ulosottoon oli väistämätön. Olin tilanteessa, joka olisi 10 vuotta aiemmin ollut minulle pahin painajainen: olin yksinhuoltaja, rahaton ja yksin.

Olen aina uskonut Jumalaan, vaikkei se elämässäni näkynyt. Elin niin kuin kaikki muutkin nuoret ja nuoret aikuiset. Sisimmässäni koko elämäni ajan tunsin kuitenkin tekeväni monessa kohtaa väärin. En lukenut Raamattua, eikä minulle kukaan kyseisistä asioista puhunut, ennemminkin kaihdoin kaikkea, mihin liittyi nimi Jeesus. Mulla oli ongelma Jeeksuksen kanssa. Se tuntui niin nuivalta, kuivalta ja kliseeltä. Hihhuleita tai takakireitä tiukkapipoja kaikki tyynni. Kuitenkin esim. odotin, että pääsisin naimisiin osittain siksi, että olisin vapaa siitä tunteesta, mikä minussa oli, kun olin esiaviollisissa suhteissa. Se kun ei tuntunut kovin väärältä, mutta ei niin oikealtakaan tavalta elää.

Jo vuosia ennen eroa tunsin, ettei se tyypillinen elämäntapa tuntunut enää omalta. Baareilu, yökerhot ja humalahakuinen juominen jäi jo ensimmäisen raskauden seurauksena. Jokusia kertoja toki kännäsin, mutta ei se enää tuntunut samalta kuin ennen. En vain enää tuntenut tarvetta siihen. Yökerhot, kännääminen jne. alkoi tuntua sisällyksettömältä ja tylsältä, järjettömältä. Eihän siinä ollut mitään järkeä laittaa kymmeniä euroja alkoholiin ja voida huonosti monta tulevaa päivää! En halunnut enää tuhlata yhtään elämäni päivää krapulaan. Oli aivan järjetöntä mennä pimeään, pahalta haisevaan ja ahtaaseen yökerhoon, missä ei kuule mitään, ihmiset törppöilee, eikä ole mitään tekemistä. Viimeisinä aikoina lähinnä vain tympäännyin kyseisissä paikoissa. Joo, en ole edelleenkään absolutisti. En tunne tarvetta siihenkään. Mikään ei ole sen parempi makunautinto kuin mennä hyvään ravintolaan syömään ja juoda ruokaan valitut viinit siinä samalla. Nam! Tai toisinaan yksin kotona illalla juoda jääkylmä omenasiideri tai kaksi. Lurps! Mutta siinä se.

Monet muutkin asiat alkoivat tuntua jotenkin kurjalta. Seksin ylitarjonta mediassa ja yleensä tietynlainen moraalittomuus hyökyi päälle. Musiikki tarjoaa vain booty, bootyä ja making lovea... Jossain kohtaa heräsin siihen, että asiat jotka vielä 20v sitten olisivat olleet kauhistuksen aihe mediassa, olikin nyt ihan normaalia. Huolestuttavaa, sanoisin. En halua lasteni kasvavan sellaiseen maailmaan, mutta valitettavasti eivät siltä voi välttyäkään.

Jotenkin siis vuosien mittaan alkoi tuntua siltä, että tämä "maailmallinen" elämä on melko sisällyksetöntä ja tyhjää. Mikään ei oikein antanut mitään. Monet asiat, jotka joidenkin mielestä oli tosi "wau" ja tavoiteltavia, näytti lähinnä kuorelta ja kuitenkin katoavalta. Erityisherkkänä ihmisenä olen aina tuntenut paljon ja voimakkaasti, jopa asioita, joita ei voi nähdä (tai kyllä jotkut näkevät), mutta jotka voi silti tuntea. Olen aina kokenut voimakkaasti vieraidenkin ihmisten mielialat ja energiat, tunnelmat ja sanattomat viestit. Imenyt ne itseeni kuin pesusieni. Olen aina tiennyt, että täällä on jotain enemmän kuin mitä pystymme mittaamaan tai tieteellisesti selittämään. Se on se tunne, kun astut johonkin uuteen paikkaan ja ihokarvasi nousevat pystyyn ja tunnet pelkoa syystä, jota et voi selittää. Tai se on se tunne, kun yhtäkkiä päällesi huokuu rauhan ja lämmön tunne, etkä tiedä yhtään mistä se tuli. Tulee rauha, edes vaikka hetkeksi. Kumpikin tunne tulee niin aitona ja todellisena, että voit tuntea lähelläsi olevan jotain, mitä et näe tai voi koskettaa. Niin se on ollut kohdallani aina. Pienestä pitäen.

Eron jälkeen vihdoin olin siinä pisteessä, missä olin jo pitkään toivonut olevani. Suurin este siihen asti oli ollut se, että lähinnä pelkäsin omia tunnekuohujani. En ollut valmis näkemään tai kokemaan mitään, minkä voisi laittaa esim. skitsofrenian piikkiin. Kun sitten ystäväni kysyi, että haluanko ottaa Jeesuksen elämääni, vastasin kyllä ja hän rukoili puolestani, mitään järisyttävää ei tapahtunut. Vaikeudet eivät kadonneetkaan, velat eivät muuttuneetkaan saataviksi, eikä enkeli ilmestynyt eteeni. Suurin todiste Jumalan olemassa olosta oli se, että elämääni lipui yliluonnollinen rauha, josta olin haaveillut koko aikuisikäni. En suorittanut rauhan saamiseksi mitään rituaaleja tai rukousrimpsuja, vaan se tuli hiljalleen kuin lämmin aalto elämääni. Muutama viikko "uudistumisen" jälkeen huomasin saaneeni asian, jota olin hartaasti koko aikuisikäni toivonut. Sisäisen rauhan. Tietynlainen levottomuus ja rauhattomuus oli poissa. Valitettavasti tuo rauha on hiljalleen säröillyt, ehkä suurimmaksi osaksi ihan omista valinnoistani johtuen. Toivottavaa olisi, että se vielä tulisi takaisin. Sain siitä olosta nauttia kuitenkin about vuoden verran.

Kuten sanoin, ei uskovan elämä ole sen ruusuisempaa kuin muillakaan. Ehkäpä jopa päinvastoin. Vastustus on ankaraa, niin itsessäni, ympärilläni, kuten valtavirtaisestikin. Ja valitettavasti uskovat potkivat omaan nilkkaansa toistuvasti eri keskusteluissa mediassa. Edelleen olen sitä mieltä, että evankeliumia julistetaan pääsääntöisesti nuivasti, kuivasti ja tiukkapipoisesti. Laitetaan puoliso ja kaksi lasta potrettiin, hymyillään kauniisti ja annetaan ymmärtää, että mikään ei ole huonosti. Blah! Boooooring.... Missä on ihmeet ja merkit? Tai sitten vaihtoehtoisesti niitä ihmeitä ja merkkejä aletaan vähän vängällä vääntämään... Ja  mennään pöpelikköön niin että soi! Pastori ei "eheytynytkään" homoudestaan ja sitten vaan sanotaan, että se nyt ei vaan usko tarpeeksi, jotta vaimennettaisiin oma kalvava epäilys Jumalan todellisuudesta. Kun ei se Jumala nyt tehnytkään homosta heteroa. Great! Kun siinä kohtaa pitäisi avata avoin keskustelu siitä, mitä saman asian kanssa painivat uskovat käyvät läpi ja olla heidän rinnallaan, tulee eteen mitä tulee! Sen sijaan lakaistaan asia maton alle ja toivotaan hiljaa, että Jumala muuttaisi pastorin tai jos niin ei käy, niin pastori ymmärtäisi pysyä hiljaa. Eikä varsinkaan ravistelisi tarkoin rakennettuja rakennelmia ja mielikuvia uskovan elämästä. Hui!

Omalla kohdallani eteeni avautui aivan uusi maailma. Ei kukaan aivopessyt mua, en ota vastaan läheskään kaikkea hapatusta, joka kohdalleni osuu. No worries. Suurimpia aukenemisia on tapahtunut Raamattu kannesta kanteen -ohjelman välityksellä, jossa Norvanto avaa Raamattua jae jakeelta, osittain alkuteksteihin vedoten. Sieltä on tietyiltä osin avautunut hyvin toisenlainen maailma, kuin mitä Raamattu äkkilukemalta tarjoaa. Jotain kohtia on käännetty suorastaan väärin. Ja ennen kaikkea käytetty väärin, vuosisatoja. Mutta sitä kautta hiljalleen olen alkanut nähdä maailmaa ja sen menoa toisin, saanut vahvistusta sille tunteelle, mikä minussa on elänyt jo vuosikausia.

Mutta vastustus on valtaisaa. Niin kuin Raamatussa on jo tuhansia vuosia sitten ennustettu. Eilen katsoin erittäin mielenkiintoisen dokumentin israelilaisten orjuudesta Egyptissä ja sieltä pois lähtemisestä. Asiasta ei ole historiallisia todisteita, jos todisteita etsitään ajalta (Ramses II), jolloin oletetaan asian tapahtuneen. Sen sijaan, jos hypätään aikakerrostumissa jokunen vuosisata taakse päin, löytyy lähes kaikesta jo arkeologisia todisteita. Näitä asioita ei kuitenkaan tunnusteta virallisesti, koska se kyseenalaistaisi tähän astisen egyptologien rakentaman aikajanan Egyptin historiasta... Mutta näin se vain menee tällä tiellä. Valitettavasti.

Toinen silmiä avaava kokemus oli, kun katsoin elokuvan, jossa luokanopettaja oli siteerannut Jeesuksen sanoja ja joutui asiasta oikeuteen. En tiedä, onko elokuva totta vai fiktiota, mutta jos/kun ollaan jo siinä pisteessä kuin elokuvassa ollaan, niin huhhahhei! Itselleni oli järkytys, että nykyään peruskoulun jälkeen et välttämättä tiedä kuka on Aatami ja Eeva. Joo, ei ehkä yhteiskunnallisesti se merkittävin pointi, mutta melko merkittävä osa länsimaista yleissivistystä, perustuen kuitenkin kirjaan, johon meidän lainsäädäntö ja normit pitkälti edelleen nojaavat.

Mitä pidemmälle tätä tietä tallaan, sitä enemmän maailma näyttää toisenlaiselta. Hyvän ja pahan asetelma maailmassa on paljon voimallisempi kuin sitä äkkiä ajateltuna huomaakaan. Tänä päivänä näen huonoa monessa asiassa, joissa useimmat eivät sitä näe, koska ei uskota hyvään eikä pahaan. Ja sen kautta paha saa enemmän valtaa. Mutta juuri siitä johtuen, uskossa elävien tulisi jättää ne nuivat ja kuivat luut kotiin ja syöstä tulta. Koska täydellisen idyllin teeskentely ei vakuuta tänä päivänä ketään. Sen ohi aika on jo ajanut. Kaikkien ei kuulut tehdä kaikkea kaikille, vaan jokaisen tulisi löytää se omalle kohdalle asetettu tapa ja kohde. Puoskareita ja shown pyörittäjiä näkee tälläkin saralla, mutta seassa on paljon hyvääkin siementä... Omakin missioni on vielä rakenteilla...