Lapset palasivat tovi sitten "varaäidiltä", neljän päivän jälkeen. Jälleennäkeminen ei ollut ihan niin ruusuinen kuin sitä aina mielessään kuvittelee... Tod.! Yleensä ei ole...
Kuopus pyysi melko kärkeen tikkaria ja sen hänelle lupasin, koska olin lasten pois lähteissä luvannut, että sitten on herkkupäivä, kun tulevat takaisin kotiin. Silmän räpäyksessä keskimmäinen oli herkkukaapilla, johon valitettavasti olin unohtanut avaimen lukkoon. Kuopus ampaisi perässä, näki myös kaapissa olevat sipsit ja show oli valmis. Tikkari lensi nurkkaan! Huutoa piisasi reippaan hetken. Hän haluaa sipsiä! Lopulta sain kuopuksen suostuteltua tikkariin ja lopulta sen sylissäni söi.
Hetken aikaa sohvalla katseltiin ohjelmia ja kumpikin natusti tikkariaan. Sitten iski nälkä. Lämmitän lihapiirakkaa, laitan piirakat ja maidot valmiiksi pöytään ja pyydän mukelot syömään. "Mä haluun persikkaaaaaaaa!!!!" huutaa keskimmäinen lihapiirakan nähdessään ja heittäytyy lattialle potkimaan herkkukaappia ja kiljumaan. Selitän, että jälkiruuaksi saa persikkaa. Ei käy! Tässä vaiheessa kuopus liittyy kuoroon ja alkaa huutaan "En haluu syödä!". Siinä kohtaa kotona olemista oli kestänyt noin 30min ja mun takki repes ensimmäisen kerran. Aloin itkeä. Nostin kuopuksen paikalleen ja komensin korotetulla volyymillä keskimmäisen omaan penkkiin. Poistuin paikalta. Itkin hyvän tovin. Tuolla välin keskimmäisen lautanen oli tyhjentynyt ja kuopus vänkylöi taas jossain muualla. Nostin jälleen paikalleen ja sitten se piirakka alkoikin maistua. Mun takki tyhjeni jo tässä kohtaa.
Edellämainitun episodin jälkeen painuin lannistuneena omalle sängylleni. Hetken oli sohvalla rauhallista, kunnes alkoi kiljunta ja takaa-ajojahti. Pienempi oli ottanut isomman sanoituspapperin (huom. suttupaperin), mikä nyt oli se kaikkein tärkein juttu, tiätty. Siinä kohtaa, kun homma meni käsirysyksi, kiikutin keskimmäisen omaan sänkyynsä ja kuopuksen mun sängylle. Huutoahan siitä riitti. Kertaalleen kävin komentamassa keskimmäisen takaisin omaan sänkyynsä ja jonkin ajan päästä kuopus nukahti päikkäreille.
Tässä kohtaa omassa päässä jo huippaa, voimat on poissa ja mietit, että mä en selviä tästä, mä en halua elää elämää, missä koko ajan joku haraa vastaan, kiukuttelee ja mäyryää. Olisi pitänyt sittenkin vain tyytyä siihen esikoiseen ja jättää se renttukin sinne omaan maahansa. Olisin päässyt niin paljon helpommalla! No, kuka tietää, mutta silti.
Aina väitetään, että kukaan ei kadu lapsiaan. Höpönpöpön! Kyllä katuu. Itse olen katunut lapsiani monen monta kertaa, erityisesti menneenä talvena. Ihan todella kaduin, että olin heidät tehnyt. Koska mulla ei enää ollut mitään omaa elämää, mulla ei ollut mitään annettavaa, kunhan niistä välttämättömyyksistä selvisin. Mun ei koskaan pitänyt tehdä lapsia ja nyt olen täydellisen päinvastaisessa tilanteessa kuin olisin kuvitellut, jos joskus mulla sattuisikin olemaan lapsia. En niistä ketään pois antaisi, mutta helpommankin tien olisi elämässään voinut ottaa.
Ei tää äitiys ole mulle mikään suuri nautinnon lähde. Selviytymistä tää on. Toki on niitä ihan sairaan hyviä hetkiäkin, jolloin kiität siitä että sulla ne lapset on, mutta suurimmaksi osaksi se ei sitä ole. Takaraivossa nakuttaa pelko siitä, että kunhan saadaan tukiperhe, niin jospa 4 päivää/kk vapaata ei mulle riitäkään, niin lapset lähtee huostaanottoon. Ihan hirvee fiilis, olen kuin nurkkaan ajettu lammas. Lapsia hämmentää, koska en pysty sanomaan, kuinka kauan varäidillä vielä käyvät. Ainakin pitkälle syksyyn, koska tukiperhettä ei sormia napauttamalla kolmelle saa. Isän näkevät seuraavan kerran joskus 5-10 viikon päästä, koska hän on kieltäytynyt yhteistyöstä sossujen kanssa. Käy kuulemma antamassa näytteensä, mutta siinä se. Menolippu kotimaahan on kuulemma syyskuulle ostettu. Mun puolesta saa luvan jäädä sinne, lasten puolesta sattuu sydämeen.
Ollaan kaikki patissa ja jumissa. Esikoinen on stressiään reagoinut jo jonkin aikaa, on kuin äärimmilleen pumpattu ilmapallo. Itellä nakuttaa alitajunnassa koko ajan, että mun pitäs saada itseni kuntoon. Siihen ei kuitenkaan ole mitään aikataulua. En pysty kenellekään antamaan mitään arviota, koska tulen olemaan siinä kunnossa, että ihan oikeasti selviän tästä yksin. Jostain pitäisi kaivaa se ilo tähän elämään tälläisenään, mutta tälläisinä päivinä kuin tänään, sitä on kovin vaikea mistään kaivaa, vaikka kuinka yrittäisit. Joo, tiedän että se helpottaa vuosi vuodelta, mutta kun ei pysty ajattelemaan ensi viikkoa pidemmälle, on kovin vaikea katsella valoon parin vuoden päässä. Jotenkin pitäisi nyt keksiä keino, millä selvitä pari seuraavaa vuotta.
Juuri nyt tuntuu, että en selviä. Keskimmäinen kävi roikkumassa jääkaapin ovessa. "Mä haluun jotain syötäväääääääää!" alkaa kovaääninen möyryäminen. Yrität kaikin keinoin saada lapsen hiljaiseksi, että kuopus ei herää. Lopulta laitat jo käden lapsen suun eteen ja kiikutat lapsen omaan huoneeseen. Myöhäistä. Makuuhuoneesta kuuluu jo "Äiti". Siinä kohtaa huudat jo tosi rumasti keskimmäiselle, koska tämä ulvomisellaan herätti kuopuksen... Olet ihan valmis soittamaan varaäidille, että tulepa hakemaan nämä pois. 2.5h jälkeen... Voittaja-fiilis, voisin sanoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti