Ystävyydestä.

17.1.2017

En ole ollut koskaan aktiivinen yhteydenpitäjä ystäviin tai sukulaisiin. Se ei vain tunnu omalta tavalta. Mielummin kirjoitan tai lähtän viestin, harvakseltaan niitäkään. Silti ajoittain ystäviltä on tippunut viestejä ja puheluita viime aikoihin asti. Olen luottanut useampaankin ystävyyteen siinä suhteessa, että se ei katoa, vaikka voisi mennä vuosikin ettei nähdä tai kuukausia, ettei kuulu mitään. Ja useammankin kanssa suhde on niin vuosien ajan toiminut. Nyt olen valumassa tyhjiöön...

Ollaan toki kaikki samassa ruuhkavuosikimarassa, lapsia on enemmän tai vähemmän ja useimmilla työt, harrastukset, lasten harrastukset, ikääntyvät vanhemmat jne. Silti en voi olla ihmettelemättä totaalista hiljentymistä. Kukaan ei enää kysy, tekstaa, soita tai ehdota kyläilyä. Olenko kieltäytynyt liian monta kertaa (koska en ehkä ole vain jaksanut)? Onko "luokkaero" kasvanut liian suureksi? Olenhan yh, etuuksilla elävä, työikäinen nainen, jolla ei työhön paluusta ole hajuakaan, eikä siihen minkäänlaista poltetta tai resursseja tällä hetkellä. Mielenvikainen sosiaalipummi? EI hätää. Ei se tartu! Vai johtuuko se uskomisesta "satuihin", hengellisestä muutoksestani, "uskiksena" elämisestä? En käy enää baareissa tms. Jos juon, niin juon pari lasillista kotona rentoutuakseni. Käyn sunnuntaisin seurakunnassa. Ja baarin sijasta osallistun mielummin hengelliseen tapahtumaan, jos tarjolla on. Vai olenko liian avoin, tunteeko joku myötähäpeää, koska avoimesti netissä elämästäni ja sen ongelmista kerron? Vaiko nämä kaikki?

Leimautuminen. Uskova, vähän vinksahtanut sosiaalipummi. Itse inhoan sanaa uskova, koska se ajaa harhaan. Se luo mielikuvan meikittömästä, nutturapäisestä, harmaaseen polvien alle ulottuvaan puolihameeseen, neulepuseroon ja mummokenkiin pukeutuneesta iättömästä naisesta. Joka on hajuton, mauton, väritön, huomaamaton ja vaivaton. Voisi moni tapakristitty hämmästyä, kun menisi tänä päivänä johonkin enemmän tai vähemmän karismaattisen seurakunnan tapahtumaan. Paikkaan, missä lauletaan, tanssitaan, itketään, nauretaan, heilutetaan jopa kenties lippuja ja kaikkea muuta outoa ;) Kiitos Tommy Hellstenin, mielummin käytän sanaa tietoinen. On tietoinen siitä, että kaikki todellinen ei rajaudu siihen, mitä nähdään, kuullaan tai voidaan mitata.

Tämän blogin alkuperäinen tarkoitus oli olla päivitysväline sukulaisille ja ystäville. Että harvakseltaan kun nähdään, niin ei tarvitsisi aina ja kaikille tarinoida samoja juttuja ja unohtaa kenelle on jo kertonut ja mitä ja mitähän nyt jollekin on jäänyt kertomatta. Oletin, että ystäviltä tulisi tekstien myötä yhteydenottoja tai kommentteja, hyvässä mielessä, kenties kannustusta ja avuntarjouksia. Onkin käynyt lähinnä päinvastoin. Kukaan ei sano mitään. Tai jos joku sanoo jotain, niin lähinnä kritisointia siitä, kuinka olen toiminut jossain asiassa väärin. Mutta en luovuta. Mulle kirjoittaminen julkisesti on terapeuttista, en häpeä mitään ja jos joku minulle tuntematon ihminen saa tästä jotain, niin olen onnistunut.

Toki voin katsoa peiliinkin. En pidä sitä vähäistäkään yhteyttä itsekään enää. Koska olen väsynyt puolustautumaan. Olen väsynyt puolustamaan sitä, miksi en mene töihin. Sitä, miten voin uskoa Jumalaan. Olen väsynyt huomaamaan, että ihmiset jotka ovat tunteneet minut kymmenen-kaksikymmentä vuotta, eivät edelleenkään tunne minua. Olen väsynyt kuulemaan kritiikkiä. En vain jaksa ottaa nyt vastaan.

Uupumusta ja masennusta ei voi ymmärtää, jos itse tai joku hyvin läheltä, ei ole sitä läpi käynyt. Siihen ei auta; "No piristy!" tai "Lähde lenkille tai salille" -kommentit. Päinvastoin. Se saa tuntemaan itsensä vaan epäonnistuneemmaksi ja kärttyisäksi, kun saa huomata, ettei toisella ole hajuakaan siitä, mitä käy itse läpi. Joo, mene sä vaan sinne lenkille. Mäkin sitten joskus... ehkä... kenties... vielä...

Sama pätee hengellisyyteen. Hellstenin sanoja taas lainatakseni: "Hänen persoonansa ei avaudu sellaiselle, joka on täynnä omaa erinomaisuuttaan. Kristus odottaa, että ihmiseen syntyy tilaa kuulla hänen sanomaansa. Yleensä ihminen saatetaan siihen tilaan, että hän alkaa kuulla. Näin on käynyt myös minulle. Usein tähän liittyy kärsimys, jota kukaan meistä ei suostu ottamaan vastaan vapaaehtoisesti. Vähitellen ihminen ei kuitenkaan enää vain karta kärsimystä, vaan saattaa nähdä siinä myös rakkaudellisen tarkoituksen. Silloin hän saattaa jopa kiittää kärsimyksestään. " Kukaan sivistynyt ihminen tuskin ajattelee, että "olenpa erinomainen". Näen kuitenkin tuon niin, kuten edellisessä tekstissä mainitsin, että tapamme elää tekee meistä niin erinomaisia, ettemme tarvitse ketään, vähiten Jumalaa. Omalla kohdallani kävi toisin. Minä tarvitsen Jumalaa. 

Hengellinen elämä on toki tuonut elämääni muutamia läheisiä ystäviä tilalle/lisää. Mutta kauhun sekaisin tuntemuksin jään katsomaan tulevaa, että tyhjiinkö valuu useammankin kymmenen vuoden ystävyydet...? Joskus olisi kiva tietää, miksi...