Että riepoo!!!

20.1.2017

Sain äsken "miellyttävän" puhelun lasten äitipuolelta. Puhelu lähti siitä, että keskimmäisen kengät on rikki, lapsen jalat ovat varmasti pitkään jo palelleet niissä, niissä ei ole pohjaa. Kengissä ei ole pohjaa?!! On kuulemma niin kuluneet keskeltä. Mitä ihmettä? Kyllä niissä on pohja tähän asti ollut, vaikka en niitä nyt sen tarkemmin ole syynännyt.  En ole huomannut, eikä lapsi ole mitään maininnut.

Siitä jutustelu siirtyi luontevasti siihen, että voiko hän lapsia enää kotiin lähettää, koska lapset puhuu tukistamisesta ja piiskan saamisesta. Siiiiiiis miTÄH? Piiskaa?!? Ja menee ihan täydestä! Piiska-juttu oli mun ja lasten välinen vitsi, kun kerran leikilläni toin vitsan peilin päälle ja sille sitten nauroivat ja hihittelivät.

Nyt siellä sitten miettivät voivatko tuoda lapset takaisin äidin luo, joka on masentunut ja joiden luona lapset ilmeisesti kärsivät suunnattomasti aamusta iltaan. Koska heillä lasten kanssa ei ole mitään ongelmaa. Kumma homma! Kun siellä on kaksi aikuista ja yksi seuraneiti, eli ts. exälläni on kahdet auttavat kädet! Kahdet lisäkorvat kuuntelemassa pyyntöjä, toiveita, ehdotuksia. Kahdet lisäkädet leikittämässä, auttamassa ja halaamassa. Seuraa ja energiaa viedä luistelemaan, mennä kylpylään jne. Yhdessä! Kaksi aikuista ja neljä lasta. Täällä YKSI aikuinen ja KOLME lasta. Tehkää perässä! Antakaa jokaiselle tasapainoinen ja jokaisen tarpeeseen tarvittava määrä huomiota!

Lasten äitipuoli ei halua, että keskimmäisestämme tulee tarpeettomasti terapialapsi, koska vika on äidissä. Joo, pääsääntöisesti varmaan onkin. Mutta mikähän mussa on vikana, kun kaksi muuta pystyy hyvin noudattamaan pyyntöä "syömään" tai "pukemaan", mutta yksi vetää vartin kilarit lattialla samasta pyynnöstä? Sen todellakin haluaisin tietää! En aina todellakaan toimi niin kuin pitäisi, en sano tai tee niin. Aina ei vain jaksa. Aika usein ei jaksa. Varsinkaan siinä kohtaa, kun olen vääntänyt sitä samaa kampea jo 18 päivää putkeen.

Ihan tasan tarkkaan haluaisin viettää yhtä miellyttäviä hetkiä lasten kanssa kuin he. Kadehdin sitä. Mutta se on on mah-do-ton-ta yksin, ilman tukiverkkoa. Kukaan ei koskaan tule sanomaan mulle, että "voisin olla joskus kahden muun kanssa, että sä voit olla yhden kanssa". Ei koskaan! Miten voin antaa jotain, mitä mulla ei ole?!! IHAN #€&%##**! JA EPÄREILUA!!!

Pyysin heitä muuttamaan samaan kaupunkiin ja sanoin, että sitten voidaan miettiä uudelleen lasten asumisjärjestelyitä, kun asutaan niin lähekkäin, että lapset voivat käydä yhtä päiväkotia ja yhtä koulua. Mitä tekevät he? Muuttavat 600km päähän! Sekö oli lasten kannalta paras ratkaisu? Sekö oli mun jaksamista tukeva ratkaisu? Nyt sitten itketään, että he eivät voi ottaa lapsia useammin, koska resurssit eivät riitä, mutta joku tai vaikka kaikki voivat tulla heille pysyvästi asumaan. Voi......,  sanon minä!

Joo, mun ja keskimmäisen välillä on jotain pahasti vialla, sen olen jo tiennyt pitkään ja siihen olen pyytänyt apua jo pitkään, kaksi vuotta. Mitään järin konkreettista apua kuitenkaan saamatta. Pitkään luulin, että kyse on vain mun jaksamisesta, mutta nyttemmin olen huomannut, että kyse on myös mun ja keskimmäisestä suhteesta. Se on vaikea.

Nyt ollaan menossa toistamiseen siis perhetukikeskukseen, ja toivon, että tällä kertaa siitä olisi jotain merkittävää hyötyä ja siitä seuraisi myös pitkäkestoista tukea ja apua meille jatkossakin. Mutta tälläistä shittiä en tarvis nyt yhtään enempää. Mun äitiyttä kyttää suurennuslasilla jo niin moni taho, ihan lähimmistä alkaen ja pääsääntöisesti huomataan vain puutteet, ei sitä mikä on hyvää... Kaikkein positiivisinta palautetta on tullut juurikin niiltä ammattitahoilta, kuten lastensuojelusta. Yllättävää... Mutta nyt hajottaa niin paljon, että oksettaa.  );

No, äitipuolta on odottamassa melkoinen pommi. Exäni pitää aina yllätyksistä huolen...