Epätodellista...

4.8.2016

Edellisen kirjoitukseni jälkeen alkoi hyvin harmaa aika. Olen elänyt itsesyytöksissä, voimattomuudessa ja kaikinpuolin hyvin värittömässä elämässä ja välillä olen miettinyt, että jos tämä elämä on tälläistä, en halua elää. Hengellinen elämä takkusi, välillä huutelin Jumalalle: "Että onko siellä ketään?! Kun mitään ei näy, eikä kuulu!!!" Velkataakan ja sen ymmärtäminen, että sen maksaminen tulee viemään vuosikymmeniä, samutti valon jo tulevaisuudeltakin. Sielläkään ei ole mitään mitä odottaa... Harmautta, harmautta...

Kesä sinällään on mennyt mukavasti: vietettiin aikaa maalla (lapset tykkää kovasti), käytiin keväällä jo ilmaisreissulla Lintsillä, toinenkin reissu sinne on vielä tiedossa ja jo traditioksi muodostunut Muumimaailman reissu odottaa kolmen viikon päässä :) Ruokaa  meille kannetaan kotiovelle asti ja eilen kävin ystävän kanssa minibudjetti reissulla Tallinnassa ja meillä oli ihana ja rento reissu. Pari viikkoa sitten tavattiin vanhalla koulukaveriporukalla ja ilta meni oikein luppaisesti, pissat housussa ja kyyneleet silmissä naureskelle, niin kuin aina. Ollaan tänäpäivänä hyvin erilaisissa eloissa. Porukkaamme kuuluu yksi maailmallakin ajoittain luennoiva tutkija-tohtori, opettajia, ateisti, ikuisuusopiskelija ja minä ;) Joten syytä kiitollisuuteenkin on...

Yritin etsiä apua eri ihmisiltä juttelemalla ja kirjoittamalla, mutta mitään lopullista läpimurtoa en kokenut, ahdistus seurasi päivästä päivään. Lapset oli kerran mummolassakin 4vrk, kun minusta tuntui, etten pysty enää hengittämään, jos joku on vaatimassa ja tarvitsemassa jotain koko ajan. Tuon kriisin seurauksena päädyin tutulle psyk.polille ja kohtasin ensimmäistä kertaa tämän 15v "mentaalihistoriani" aikana ihmisen, joka todella luki ja ymmärsi mua, joka todella näki minussa jotain muutakin kuin sen, mitä itse kerroin! Tämä kyseinen ihminen on sitä mieltä, että saatan kärsiä epävaakaasta persoonallisuushäiriöstä ja ehdotti minua uuteen terapiaryhmään. Se oli mahtavaa! Se oli ensimmäinen valonpilkahdukseni :)

Lisää toivoa on tuodun myös tansakalaisen Torben Sondergaardin mullistava Pioneerikoulu. Torben ajaa uutta uskonpuhdistusta, mikä on paluuta alkulähteille, siihen, mitä sen olisi pitänyt olla kaikki nämä vuosisadat ja -tuhannet. Aivan mieletöntä settiä!

Piste i:n päälle on kuitenkin ollut tämä viikon "vapaa". Lapset lähtivät 6pvää sitten isälleen 600km päähän ja palaavat vasta 3 yön päästä :D Monilla oli huoli, että miten saan aikani kulumaan ja mitä aion tehdä? Ei teetä ongelmaa. Perjantaina, kun lapset lähtivät aamulla, nukuin KAHDET päiväunet (kertonee jotakin mun energiavarastoista) ja illalla olin sängyssä jo klo 22. Olen pyöräillyt, käynyt ihanalla kollegalla yllätysvierailulla, lukenut kaksi kirjaa, kuunnellut Torbenia ja ainoa suunniteltu asia tapahtui eilen, kun kävin ystäväni kanssa Tallinnassa. Tämä päivä on mennytkin siitä toipumiseen, päässä keikkuu vieläkin ja kroppa on ihan jumissa.

Maalla ollessa hioin neljä pinnatuolia, joista kolme toin mukanani kaupunkiin. Ne ja viime kesänä aloittamani arkun kunnostus piti hoitaa nyt loppuun, mutta ei nyt ole tuntunut siltä. Ei kerrassaan. Ehtii sitä seuraavallakin kerralla. :D

Päässä käy prosessi jos toinenkin. Olen kesän aikana saanut kuulla monenlaisia asioita ja mielipiteitä itsestäni, äitiydestäni ja elämästäni ylipäätään.  Kyllä paljon olisi parantamisen varaa, mutta olen ihan hyvä näinkin. Siitä enempi ehkä seuraavalla kerralla...