26.5.
Lähimmäisenrakkaus.... Sitä sanaa olen viime aikoina miettinyt todella paljon. Tunneskaala sitä miettiessä on vaihdellut kiukusta ja surusta, hämmennykseen ja typertymiseen. Minne se on kadonnut näkyviltä? Ei sitä täällä näe. Vanhukset kuolevat hoitamattomina laitoksiin, lapset sidotaan pahimmassa tapauksessa valjailla ruokatuoliin kiinni, ihminen voi joutua ryöstetyksi ja raiskatuksi julkisella paikalla kenenkään siihen puuttumatta, toisen värisiä ihmisiä voidaan haukkua ravintolassa rasistisin sanankääntein siihen sen paremmin ulkopuolisten tai henkilökunnankaan puuttumatta jne... Huolehtikoon jokainen oman tonttinsa!
Olen toki uskonuudistumiseni myötä jou-tu-nut toteamaan myös sen, että tämä maailma on todella jumalaton paikka, missä asiat, jotka eivät todellakaan ole normaaleja, otetaan aivan normaaleina. Ihmiset tekee ja teettää itselleen, mitä oudoimpia asioita, ja toisilleen. Ollaan turruttu siihen, että kaikkea nyt vain tapahtuu. Kaikki on esillä, kaikkea saa katsella ja melkein kaikkea saa tehdä. Ainakin jossain päin maailmaa. Mennään sinne!
Jo tämän lähes 37-vuotisen taipaleeni aikana monesta silloin oudosta ja jopa sairaasta asiasta on tullut ihan jees. Ihmiset menee ensitreffeillä naimisiin, seksiä harrastetaan kameroiden alla "livenä" jossain oudossa kommuuniviritelmässä, netin sairaista sisällöistä tai pelien maailmoista puhumattakaan. Ihan "vajakit" on suuria ja kuuluisia ihmisiä erikoisine tempauksineen.
Paholaisen, saatanan ja kuoleman symboleita viljellään jatkuvasti ja tauotta, koska se on ihan jees, trendikästä ja cool! Mutta jos ristin laitat jonnekin, saatika mainitset nimen Jeesus, niin johan olet vähintään höpsähtänyt ja vähän säälittävä reppana, joka uskoo satuihin. Uskotaan pahaan, mutta ei kuitenkaan uskota hyvään. Weird!
Mutta asiaan... Tässä kuussa jouduin lähimmäisenrakkauden kanssa tekemisiin enemmän kuin uskalsin aavistaakaan. Olen aiemmin omalla fb-seinälläni avautunut enemmän ja vähemmän perheemme taloudellisesta tilanteesta. Olen esim. maininnut siitä, kuinka ihanaa on kun jääkaapissa on taas ruokaa ja joskus olen miettinyt, että kuinkahan sitä selvitään taas seuraavat viikot, olen kertonut siitä, millaisia on meidän perheen kesäretket vs. "normiperheen" retket. Olen ilmoittanut tarvitsevani lastenhoitoapua jonakin tiettynä ajankohtana, koska olen useammin kuin kerran kuullut lauseen: "pyydä vaan, jos tarviit lastenhoitoapua." Ku-kaan! ei ole tarttunut näppäimistöön tai luuriin ja kysynyt, että kuinka voisin auttaa teitä? Ei kukaan, vaikka tiedän kavereistani ja tuttavistani löytyvän myös niitä, joille 50€ ei ole mikään raha, tai jotka parisuhteessa eläessään voisivat järjestelemällä mahdollistaa sen, että voisivat tulla jokuseksi tunniksi lastenvahdiksi ja jotkut ovat jopa perheettömiä sinkkuja. Olenko katkera? En. Olenko hämmentynyt? Olen. Olenko yllättynyt? Olen. Tähän pisteeseen on tultu.
Tässä kuussa tämä ihminen joutui myös nöyrtymään siihen pisteeseen, missä en ole koskaan aiemmin ollut. Jouduin pyytämään "julkisesti" apua, ts. kirjoitin suurpiirteisen avoimesti perheemme tilanteesta muutamiin hengellisiin fb-ryhmiin, kahteenkin kertaan. Lähinnä pyysin rukoustukea, mutta kuinkas kävikään... Kolme tai neljä aivan tuntematonta ihmistä laittoi suoranaista rahaa tililleni, kaukaisin siirto toteutettiin Australiasta, yksi ennestään tuntematon toi koti-ovelle asti rahaa. Eräs puolituttu toi kassillisen ruokaa kotiovelle ja eräs lähiseudun ruoka-apua pyörittävistä henkilöistä sattui kyläyhteisömme yhteisellä sivulla kysymään, että tunteeko joku jonkun, joka tarvitsisi ruoka-apua. Sinne kaiken kylän nähtäväksi vastasin, että me tarvitaan ja siitä parin päivän päästä kotiovelle kannettiin kolme laatikollista leipää, kasviksia ja hedelmiä, kaupan ylijäämiä. Osa lähti suoraan roskikseen, mutta osa oli aivan priimaa. Eli kyllä! Olen sen kannalla, että ylijäämät jaetaan vähävaraisille! Pari viikkoa sitten majoitin myös Nouse Suomi -tapahtumassa käyviä puolituttuja kotikonnuilta, ja kuinkas ollakaan, heiltä jäi melkoinen läjä ruokaa jääkaappiin ja sain vielä setelin käteeni :D Kiitos ja ylistys! Hävettääkö? Ei. Nolottaako? Ei. Olen suunnattoman kiitollinen :)
Jeesus sanoi: "Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut - että tekin niin rakastatte toisianne.
Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus."
(Joh. 13:34-35)
Tämä tuli todella konkreettisesti kasvoilleni tämän kuun aikana. Yksikään niistä, joita voisin ihan oikeasti kutsua lähimmäisiksini (perhettä lukuunottamatta) eivät missään kohtaa auttaneet. Voisin kutsua heitä myös pitkälti maallisiksi ystäviksini. Sitten osa ventovieraita ihmisiä, jotka kuitenkin jollain tapaa jakaa samankaltaisen katsantakannan elämään, auttavat pyyteettömästi, kotiovelle asti! Eräs heistä oli itsekin kolmen lapsen yksinhuoltaja.
Haluanko syyllistää ihmisiä? En. Pitäisikö jonkun tuttavistani auttaa enemmän meitä? Ei välttämättä. Mitä sitten toivoisin? Sitä, että jokainen aikuinen ja vastuullinen ihminen katsoisi hetken aikaa oman elämänsä ympärille, ihan vaikka siihen kaikkein lähimpään piiriin, tai uhkarohkeaksi ruvetessaan, ihan umpioutoihin ihmisiin ja miettisi, että onko ketään jota voisin ihan vilpittömästi auttaa? Koska tiedättekö mitä? Siitä auttamisesta jo tulee tavattoman hyvä mieli itselle. Kannattaa kokeilla. Ja voi olla, että asia, joka sinulle ei ole yhtään mitään, on toiselle aivan tilanteen pelastava asia.
Ei mulla muuta.
p.s. Sossulta herui rahat jopa pojan sairaalalaskuun....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti