Meidän tarina.

Jokunen viikko sitten täällä kotona satuin sanomaan, että "silloin kuin isi asui vielä kotona". Keskimmäiset silmät pyörähtivät renkaiksi ja vilpittömästi hän kysyi "onko isi asunut joskus meillä?" Sen jälkeen koki äiti valtavan hämmenyksen. Vielä Gambiasta kotiin tullessamme kyseinen neitokainen puheissaan kun luuli isin edelleen odottavan meitä kotona ja moneen kertaan selitin hänelle, että ei isi odota kotona, vaan isi on omassa kodissaan. Ilmeisesti aika on nyt tehnyt tehtävänsä, eikä 3v9kk enää muista puolentoista vuoden taakse. Ymmärrettävää sinällään, koska silloin neito oli poikasen ikäinen, eli 2v2kk, kun isi pois kotoa muutti. Jotenkin surullista, että 2/3 lapsestamme ei muista sitä aikaa, kun olimme kokonainen perhe. Toisaalta sitten taas mietin, että ehkä on parempi niin...

Se on kummaa, kuinka pitkä prosessi eroaminen on. Ei se osaltani ole vieläkään ohi. Edelleen sitä on hetkiä, kun vajoaa syvyyksiin ja syytöksiin. Kunpa olisin osannut toimia silloin toisin, kunpa olisin tukenut silloin enemmän, miksi en ymmärtänyt tehdä niin tai näin, miksi olin niin jyrkkä ja tyly, miksi sitä ja tätä... Ja välillä taas menee viikkokausia, etten mieti koko ihmistä.

Suhteemme alku oli hyvin eksoottinen ja romanttinen. Tumma ja komea mies kaukaisuudesta. Toinen lomani Gambiaan oli onnellisinta aikaa elämässäni, exäni oli järjettömän huolehtiva, rakastava ja olimme yhdessä tauotta. Esikoisemme sai salaa alkunsa. Mutta silloin jo koin katselevani kaikkea kuin etäältä. Kaikki oli jotenkin liian epätodellista. Olin onnellinen, mutta jotenkin koin olevani ulkopuolella. Eihän minulla voi käydä näin hyvin... Eikä käynytkään.

Sen jälkeen koin raskauden yksin. Haimme turistiviisumia miehelle Suomeen, turhaan. Maa katosi jalkojen alta, kun totesin, etten saakaan lapseni isää synnykseen mukaan. Ajatus oli niin pelottava, että se oli vain pakko työntää pois mielestä, mutta siellä se kummitteli kuitenkin koko ajan. Päätin tehdä kuitenkin vielä reissun Gambiaan ennen tyttäremme syntymään, mutta sitten sain ensimmäisten joukossa Suomessa sikainfluenssan ja olin eristyksessäkin viikon. Toipumiseen meni useita viikkoja. Matkavakuutukseni oli päättynyt, enkä saanut edes lennoista kaikkia rahoja takaisin. Sitten raskaus olikin jo niin pitkällä, etten voinut enää lähteä. Se oli surullista.

Synnytys oli pimeä, synkkä, kivulias ja sitäkin nopeampi, ja yksinäinen. Synnytys käynnistettiin tableteilla, eikä kivunlievitys pysynyt perässä. Synnytys kesti kaikkiaan n. 5h ja oli yhtä helvettiä alusta loppuun. Supistusten välissä soittelin isukille Gambiaan, mutta ilmeisesti häiritsin hänen uniaan niin pahasti, ettei hän lopulta enää vastannutkaan, kunnes sitten aamulla kun prinsessa oli maailmassa...

Pari päivää meni sairaalassa ja sisäisesti tärisin pelosta kuin haavanlehti. Muistan tunteen, kun vanhempani tulivat hakemaan minut ja ihanan tyttäreni sairaalasta. Istuin takapenkillä kauhunsekaisin tuntein, kädet tärisivät ja olin koko ajan purskahtamassa itkuun. Pelotti aivan valtavasti! En selviä tästä yksin! Mun ei pitänyt ikinä tehdä lapsia! Ja nyt olen yksin lapsen kanssa! Kun meitä kävi joku katsomassa pienessä kaksiossamme, sisimpäni huusi jokaisen perään, että "Älä lähde! Älä jätä mua yksin!!" Mutta olin olevani urhea ja yritin vain iloita lapsesta, vaikka olin vain möykky, joka ei kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin surua.

Noin viikon vanhana lapsi alkoi itkeä illat ja alkuyöt. Yksin kiikuttelin lasta turvakaukalossa ja kuvittelin hänellä olevan koliikki. Öisin katselin ikkunasta ulos, olisiko jossain joku hereillä. Ajatus toisesta ihmisestä edes toisessa talossa toi lohtua... Jossain kohtaa, jollain tapaa, sain yhteyden perheneuvolan psykologiin ja lapsen ollessa 2.5vkoa vanha pakkasin tavarat, kaukalon ja lapsen vaunuihin, kävimme psykologilla ja sieltä jatkoimme matkaa mummolaan junalla ja bussilla. Mummolaan päästyämme lapsi oli niskaa myöten märkä ja iltahuuto alkoi.

Mummolassa oli tarkoitus olla vain muutama päivä, mutta se lopulta muodostuikin puoleksi vuodeksi. Pari kertaa tuona aikana kokeilin kotona olemista, mutta ei siitä mitään tullut. Ahdistus oli jotain valtavaa. Samalla hoidin miehen maahantuloprosessia ja aina jotain puuttui tai jotain oli tehty väärin tai jokin ei onnistunut. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtänyt tai nähnyt kuinka ahdistunut ja hädissäni sisäisesti olin. Kävimme kotikunnassa neuvolassa ja minä psykologilla. Henkisesti olin silti yksin.

Lapsukaisen ollessa vajaa 5kk vanha teimme reissun Tunisiaan ja isukki puolestaan tuli sinne. Ensimmäinen ajatukseni Tunisian lentokentällä, kun näin miehen ensimmäisen kerran 13kk:teen oli: "Voi ei mitä olen mennyt tekemään!" En tiedä, mistä tuo ajatus edes kumpusi, mutta jokin oli pielessä.

Kaksi viikkoa olimme perhe. Olin iloinen siitä, että isukki otti lapsen hoiviinsa ja välillä sain lepäillä itsekseni. Mies yritti kyllä tehdä kaikkensa, että meillä olisi hyvä olla, mutta jokin yhteinen näkemys puuttui. Upeana miehenä hän sai osakseen ihailua niin miehiltä kuin naisiltakin ja silminnähden nautti saamastaan huomiosta. Jotenkin alkoi tuntua siltä, että huoneemme sisällä hän oli mitä huolehtivain isä ja mies, mutta ulkopuolella keskittyi vain itseensä. Minä ja lapsi olimme statisteja. Katselin jälleen tapahtumia kuin ulkopuolelta. Esikoinen kuitenkin oppi kääntymään aamupalapöydällä Juhannuspäivänä ja reissuun mahtui paljon hyvääkin. Outoa oli kuitenkin se, kuinka kevyesti mies lähti lapsensa ja naisensa luota, tietämättä yhtään koska seuraavan kerran nähdään. Jäi jotenkin tyrmistynyt olo...

Reissun jälkeen saimme nopeasti myöntävän päätöksen maahanmuuttovirastosta. Olin todella sekavissa fiiliksissä. Matkan jälkeen aloin kokea, että meillä on ihan hyvä näinkin, minulla ja lapsella. Ei me tähän ketään tarvita. Mutta prosessi oli jo liian pitkällä, aikaa, vaivaa ja rahaa siihen oli kulunut enemmän kuin ikinä olisi voinut kuvitellakaan. Syyskuun 25. pvä 2010, kun näimme isukin Helsinki-Vantaan lentokentällä, päällimmäisenä tunteena ei suinkaan ollut ilo ja riemu, vaan muistan kotiin ajaessani miettineeni, että "mitä mä olen mennyt tekemään?!?" Auton takapenkillä istui upein näkemäni mies, mutta en tuntenut mitään merkittävää.

Elon alku Suomessa meni käytännön asioiden hoitamiseen ja totutteluun. Olin aivan puhki lapsesta ja maahantuloprosessista ja lähinnä vain sysäsin lapsen isälleen. Siitä tuli ensimmäinen sanaharkka parin viikon kuluttua.

Mies pääsi yllättävän nopeasti kieliopintoihin, minä palasin töihin ja arki alkoi jotenkin rullaamaan. Mies sai gambialaisia ystäviä ja itse ihan kehoitin häntä käymään ulkona. Alkuun sain kuulla siitä, kuinka huono äiti olen, kun käyn töissä, vaikka minulla on pieni lapsi ja kuinka hän joutuu aivan liikaa olemaan lapsen kanssa. Olin järkyttynyt ja yritin selittää, että näin täällä vain tehdään. Ensimmäisten vuosien aikana mieheni mielestä lapsi olisi pitänyt laittaa vuoropäiväkotiin, jotta hänen ei olisi tarvinnut olla niin paljon lapsen kanssa. Kulttuurieroja...

Menimme kihloihin noin puoli vuotta miehen Suomeen tulemisen jälkeen. En todellakaan ollut iloinen ja onnellinen, vaikka ystäväni olivat keränneet kolehdin ja ostaneet meille sviitin yhdeksi yöksi mansikkoineen ja kaikkineen. Minulla oli keuhkoputkentulehdus. Mutta kihlaus oli ja meni. Sitten alettiin suunnitella häitä, koska mies sanoi, että meidän pitää mennä naimisiin, koska hänen sukunsa mielestä se on häpeä, että meillä on lapsi ja asumme yhdessä, mutta emme ole naimissa. Teimme perhematkan Rodoksellekin kevään aikana, joka oli aivan katastrofi. Sairastuin hotellille saavuttuamme heti taas keuhkoputken tulehdukseen. Tappelimme suurimman osan ajasta, mieheni oli kylmä ja minä tyytymätön. Jossain kohtaa matkaa sanoin, että perun koko juhlat, mutta mies ei antanut tehdä niin. Olisi vain pitänyt perua...

Tuohon mennessä minulle oli jo selvinnyt, ettei mieheni ollut se minua palvova, kiitollinen, romanttinen ja kypsä mies, joka parantaisi minut kaikista haavoistani. Mutta perääntyä en enää voinut.

Tuli kesä. Olimme paljon erillämme. Minä maalla järjestelemässä juhliamme ja mies kaupungissa koulussa. Olin epäillyt miehen uskollisuutta lähes alusta alkaen, mutta nyt epäilykset hiipivät tajuntaani todellisina, vaikka mitään selvää merkkiä mistään ei ollut. Oli riitoja ja erimielisyyksiä. Avioliittoon tarvittavia papereita ei saatu ajallaan kuntoon, joten päätimme sitten pitää puutarhajuhlat. Ne oli aivan ihanat ja kauniit juhlat! Kaikki meni aivan nappiin! Mutta mies oli jotenkin vastahakoinen omissa juhlissaan olemaan lähekkäin kihlattunsa kanssa.

Pari viikkoa juhlien jälkeen selvisi, että joku oli varastanut hyväntekeväisyyskeräyksen rahat juhlistamme. Useista sadoista euroista jäljellä oli 57€. Se oli kuin isku vatsaan. Kuka julkesi pilata juhlani muiston! Noin kuukausi juhliemme jälkeen selvisi myös jotain vielä kammottavampaa... Selatessani mieheni facebook-viestejä, sain selville, että hän oli yhteisellä Rodoksen reissullamme harrastanut kännipäissään seksiä jonkun ruotsalaisen blondin kanssa. Koko maailmani romahti. Häpesin. Juuri oli vietetty ihanat juhlat ja kaikki odottivat, että koska menemme naimisiin. Kaivoin miehen matkalaukut kellarista, hain miehen pois työharjoittelusta ja käskin häntä pakkaamaan. Mies oli kauhuissaan. Minne hän menisi? Niinpä hän puhui minut ympäri, soittelimme muutamiin mieltäni epäilyttäviin numeroihi jne. Tulin uudelleen raskaaksi, sain keskenmenon, menimme naimisiin Joulun aatonaattona 2011. Tammikuussa lähdimme "häämatkalle" Gambiaan vanhempieni kanssa.

Matkan suunnittelu oli yhtä taistelua. Mieheni ei olisi halunnut lähteä, koska hänellä ei ollut rahaa. Vippasimme hänelle rahaa, mikä oli todella suuri virhe, koska siitä alkoi miehen velkaantuminen. Mieheni oli onnellinen olessaan omassa maassaan ja pilvessä aamusta iltaan. Itse koin surua, koska olin haaveillut siitä, että romantiikka palaisi välillemme siellä, missä se oli alkunsa saanut. Eih, ei tuo ollut enää edes sama mies. En matkasta paljon edes muista, en edes muista tavanneeni tuolloin edes jotain perheenjäseniä... Mieheni täytti ajatukseni 24/7 ja epäilykseni hänen touhuistaan.

Tuolloin välejämme kiristi myös se, että halusin toisen lapsen, koska esikoisen kanssa olin kokenut jotain, mitä en ikinä aiemmin ollut kokenut. Joku rakasti minua sellaisena kuin olen! Jollekin olen maailman tärkein ja ihanin asia! Halusin sitä lisää. Mieheni ei. Esikoinen oli nyt kaksi vuotias ja mieheni tunsi, että hän oli vihdoin hiukan vapaampi ja saanut elämäänsä takaisin. Ei hän halunnut uutta palloa jalkaansa.

Tuohon aikaan mieheni kaatoi jo niskaani aivan karmeita syytöksiä. Olin pilannut hänen elämänsä järjestämällä hänet Suomeen. Olin huono vaimo, kontrolloiva, komenteleva, enkä siltikään auttanut häntä tarpeeksi. Hän olisi kotimaassaan voinut auttaa paljon paremmin perhettään kuin tältä käsin. Isku vyön alle! Useamman kerran selitin hänelle, että hän ihan vapaaehtoisesti tuli tänne ja hänen täytyy itse tehdä asioiden eteen jotain. Kaikkien muidenkin täytyy!

Tulin kuitenkin raskaaksi ja mieheni etääntyi entisestään. Viikonloput hän juoksi baareissa ja viikolla koulun jälkeen vietti aikaansa enemmän "salilla ja kavereilla" kuin kotona. Minä taas kaipasin hellää ja huolehtivaa miestä kotona. Epäilykseni vain kasvoivat, sekä toisista naisista, että kannabiksen käytöstä. Hän lupasi lopettaa, ennen kuin tulee Suomeen, mutta toisin kävi. Roskien vienti saattoi välillä kestää tunnin. R-kioskin reissu kaksi tuntia. Kävelyretket metsään samoin. Olin todella sinisilmäinen, koska huumeet eivät olleet millään tavoin kuuluneet elämääni ennen, muutamaa omaa henkosta lukuunottamatta.

Raskaus eteni ja elämä oli yhtä vääntöä. Mitä enemmän odotin ja halusin mieheni kotiin, sitä enemmän hän ulkona juoksi. Olin kuulemma paha, vainoharhainen, hullu ja huono vaimo. Hyi minua! Muistan ajatelleeni loppuraskaudessa, että kunhan vauva on vuoden ikäinen, heitän koko ukon helvettiin. Niinhän sitä luulisi...

Synnytys tuli ja mieheni oli mukana, hyvin vastahakoisesti tosin. Hyvin tsemppas kuitenkin, oli sitten lopulta itse tapahtumassa aktiivisesti mukana ja kiinnostunut. Kantaessaan keskimmäistä käsissään osastolle melkein näin sydänten leijailevan hänen päänsä ympärillä, niin rakastunut hän oli uutukaiseemme. Tosin ei  minuun.

Ensimmäiset kuukaudet uutukaisen synnyttyä, mies tuli tunnollisesti joka päivä töistä suoraan kotiin, hoiti lasta, että pääsin salille ja oli jo hiukan aktiivisempi isukki. Viikonloput hän kuitenkin huiteli missä sattui, minua ei koskaan otettu edes päiväseltään mukaan nimijuhliin tms., koska olin kuulemma niin erilainen kuin muut vaimot. Muut vaimot olivat paljon hyväksyvämpiä ja ymmärsivät miestään peremmin kuin minä. Isku vyön alle!

Ensimmäisen vuoden aikana mieheni ollessa Suomessa en edes olis voinut kuvitella, että hän löisi minua. Toisena vuotena alkoi pelko jo hiipiä mieleeni. Kolmantena vuotena se tapahtui. Viikko keskimmäisen syntymän jälkeen olin laittamassa pyykkiä koneeseen ja tyhjensin mieheni taskuja. Kuinkas ollakaan sieltä löytyi tyhjiä pussukoita. Sanaharkan yhteydessä mies läimäytti minua poskelle. Ajoin hänet ulos saman tien. Olin järkyttynyt, pettynyt, petetty, rikki. Vietettyään viikonlopun ties missä, sain hänet kuitenkin palaamaan kotiin, sillä seurauksella, että samana iltana hän raivoissaan heitti juomalasin lattiaan niin, että rikkoutuvasta lasista lensi palanen päähäni. Sylissäni oli tuolloin reilun viikon ikäinen tyttäremme. Kerroin tapahtuneesta psykologille ja tämän seurauksena miehestäni tehtiin ensimmäinen lastensuojeluilmoitus.

Keskimmäisen ensimmäisten kuukausien aikana elimme suht seesteistä elämää, kävimme perheenä jo jokusissa juhlissa ja kaikki näytti jo hiukan paremmalta. Epäilykset toisista naisista elivät kuitenkin vahvasti. Kaikki yhteydenotot naisilta olivat aina jonkun kaverin tyttöystävältä, työkaverilta tai punttiskaverilta. Aina oli selitys valmiina kuin apteekin hyllyllä odottamassa.

Keskimmäisemme ollessa noin puolivuotias, noin 2.5v miehen Suomeen tulemisen jälkeen ja 1.5v naimisiin menemisemme jälkeen mies ehdotti minulle ensimmäistä kertaa asumuseroa. Olin tyrmistynyt, olin järkyttynyt. Hetken mietin sitä itsekin, mutta ajatus siitä, että minunkin pienet lapset olisivat jälleen yhden monikulttuurisen perheen avioerolapsia, oli tuossa vaiheessa vain minulle mahdoton. En voinut hyväksyä sellaista. Ja jos luovuttaisimme, tekisimme sen aivan liian pian. Meillä oli pakko olla jotain yhdistävää, mutta se ei vielä näkynyt...

Se kesä oli yhtä tuskaa. Yhdelle naiselle soitinkin, mutta hän oli kuulemma vain mieheni ystävä ja auttanut häntä ihan muissa asioissa. Silti romahdin aivan täysin. Soitin lastensuojeluun, että nyt on tehtävä jotain, koska voin niin huonosti, etten kykene hoitamaan lapsia. Paikka paikallisen sairaalan psyk.osastolle järjestyi ja mieheni hoisi lapsia kotona. Olin viikon sairaalassa ja viikon olimme kaikki yhdessä kotona. Helvetti repesi uudelleen, kun selvisi, että mieheni menetti puolen kuun palkan tuosta ajasta. Mun vika.

Kotiuduttuani parin viikon päästä sain selville, että olin jälleen raskaana. Pienokainen oli vasta 10kk. Mieheni ei ollut uskoa asiaa. Olimme vain kerran olleet suojaamattomassa yhdynnässä. Niin se kuitenkin oli. Siitä huolimatta ja juuri siksi sama meno jatkui. Minä yksin lasten kanssa tyytymättömänä kotona, mies töissä, salilla, kavereilla tai juhlimassa. Ei paljon miestä kotona näkynyt. Elimme syksyä 2013. Epäilykseni olivat aina vaan vahvemmat, mutta todisteita ei ollut.

Kertaalleen juuri ennen kuin sain tietää olevani raskaana, meille tuli jälleen sanaharkkaa keittiössä. Minä vaan kuuntelin tyynesti ja vastailin välinpitämättömästi, koska ne samat keskustelut oli käyty jo sataan kertaan. Mieheni piti kiukkuista monologiaan ja sähisi minulle, että hän aikoo murskata kasvoni niin, ettei minua enää tunnisteta. Lopulta hän heitti minua kohti täydellä voimalla täynnä olevan tuttipullon. Onneksi se meni ohi, koska jos se olisi osunut minuun, olisi se paikka vähintään murtunut. Sen seurauksena mieheni oli käymässä päälleni, mutta onneksi kaksi hänen kaveriaan oli käymässä ja laittoivat miehen maihin. Hätäännyksissäni otin lapset makuuhuoneen sängylle ja soitin hätänumeroon, kysyäkseni, että missä on lähin turvatalo. Puhelu kuitenkin katkesi ja soittaessani sinne uudelleen, poliisipartio oli jo matkalla. Istuin lattialla hätääntyneet lapset sylissäni, toinen miehen kavereista juoksi metsään, koska hän oli laittomasti maassa. Poliisit tulivat ja tilanne rauhottui. Mies väitti poliiseille kuitenkin kirkkain silmin, että hän elää kuin vankilassa ja että jos hän lähtee ulos, niin johan olen baarissa odottamassa häntä nähdäkseni kenen kanssa hän siellä on. Olin mykistynyt. Ja ihmettelin, että olikohan mulla vielä meidän lapsetkin mukana, kun tukiverkkoja ei lähettyvillä ole.

Ollessani noin puolessa välissä uutta raskautta, eli alkuvuodesta 2014, kuulin kerran hänen tablettinsa piippaavan laukussa. Tuohon mennessä tilanne oli ollut se jo pitkään, että hän ei koskaan jättänyt puhelintaan ulottuvilleni, vaan meni sen kanssa jopa suihkuun. En missään nimessä saanut koskea hänen laukkuunsa tai sain päälleni mitä raivokkaimman kohtauksen. Nyt kuitenkin mies oli muualla ja kuulin tabletin. Avasin sen ja näin erinäisiä viestittelyjä. Otin yhteyttä yhteen nuoreen lukiolaistyttöön (onneksi edes täysi-ikäinen) ja minulle selvisi, että hänellä oli seksisuhde mieheni kanssa. Kyseinen tyttö ei tiennyt mitään vaimosta tai lapsista, vaan mieheni oli väittänyt hänelle elävänsä niin uskonnollisen serkkunsa kanssa, ettei voinut tuoda ketään kotiinsa.

Pian tuon jälkeen mieheni sai postissa Jamaikan väreihin kudotut pössyttelytumput. Kuoressa oli nimi. Oli kuulemma kaverin tyttöystävä, kuinkas muuten. Tarkistin kuitenkin naisen facebookista ja muistin nähneeni naisen mieheni puhelimen kuvissa, yksi kuva oli otettu alusvaatteisillaan. Joopa joo.. Mieheni kaverin vaimon kautta olin saanut myös muita nimiä ja otin yhteyttä heihin kaikkiin. Selvisi, että hänellä oli ollut raskaudeni alusta siihen asti ainakin 5 eri naista, kahden kanssa oli ollut pidempi suhde ja naisia oli ollut useampia yhtä aikaakin. Yritin hillitä itseni, mutten voinut. Lasten läsnäollessa pakkasin miehen vaatteet, kengät ja muut henkkoht tavarat kymmenen Ikean kanssiin, paiskasin "hääkuvamme" lattiaan ja kannoin tavarat rappukäytävään. Ihmettelen, ettei kuopuksemme syntynyt sinä päivänä. Lapset olivat kauhuissaan.

Tilanne rauhottui ja tulimme siihen tulokseen, että on parempi, että mieheni muuttaa muualle. Hän asui jonkin aikaa kimppakämpässä, kunnes noin kuukautta ennen kuopuksemme syntymää hän sai alivuokrattua pimeästi asunnon. Vihasin häntä!  Tein avioerohakemuksen ensimmäisen osan. Jälleen olin menossa synnyttämään yksin. Panikoin synnytyksen lähestymistä ja olin lähes uneton, koska pelkäsin synnytyksen käynnistyvän yöllä. Menin äitiyspolille vaatimaan keisarinleikkausta, vietin yön sairaalassa ja itkin. Minut kotiutettiin ja sovittiin suunniteltu käynnistys kahden päivän päähän. Lopulta nöyrryin ja pyysin miestäni synnytykseen mukaan. Hän tuli, kun synnytys käynnistyi ja oli mukana alusta loppuun. Synnytys oli helpoin kaikista. Jälleen sydämet leijuivat mieheni pään ympärillä, kun hän piteli vastasyntynyttä sylissään.

Kotiuduttuani sanoin hänelle, että haluan hänet kotiin, että en selviä yksin. Hän tuli ja oli kunnollinen isä.  Yks kaks yllättäen hän kantoi tavaransa takaisin kotiin, kysymättä ensin minulta. Myöhemmin kuulin, että poliisi oli tehnyt hänen asuntoon ratsian. Mutta hän oli kiinnostunut lapsistaan ja halusi olla perheen kanssa. Jokin suuri muutos mieheni isyydessä oli tapahtunut tuon talven aikana. Teimme yhdessä asioita enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikki näytti jo paremmalta. Kunnes kuopuksen ollessa noin 2kk, mieheni katosi yllättäen. Hän oli yrittänyt soittaa, mutta soittaessani takaisin en saanut enää yhteyttä. Kotonamme oli veritippoja lattialla. Umpimähkään lähdin ajelemaan ja yhtäkkiä takapenkiltä kuului "Isi". Ja siinä isi oli ambulanssin penkillä, verisenä, parkkipaikalla, poliisimaija vieressä. Mieheni kaveri oli käynyt mieheni päälle jonkun terän kanssa 40€:n takia. Toinen osapuoli lähti jo edeltä sairaalaan ja mieheni meni perässä. 27 tikkiä käteen, toinen osapuoli oli sairaalassa useamman viikon. Sitten tuli hiljaisuus. Mieheni oli tutkintavankeudessa 3vrk. Mitään tietoa ei saanut mistään.

Lopulta kotiin tuli muuttunut mies. Juttelimme asiat selviksi ja selvisi, että hänellä oli ollut avioliittomme aikana kymmeniä naisia. Hän halusi ajaa tukkansa muutoksen merkiksi, polvillaan timanttisormuksen kanssa aneli viimeistä mahdollisuutta ja minä myönnyin. Oli elokuu 2014. Pari kuukautta meni aivan loistavasti. Mieheni kävi ajoittain avautumassa ystävälleen "Jaakolle" ja hänestä tuntui olevan apua. En kuitenkaan saanut tavata häntä. Minä puolestani avauduin terapeutilleni ja ihmettelin, että voiko ihminen ihan todella muuttua näin?

Tuli lokakuu ja pilvet nousivat jälleen taivaalle. Olimme menossa yhdessä tobaskijuhliin ja keskimmäinen ränisi takapenkillä. Päästyämme perille mieheni hermostui niin, että heitti lasta repulla. Järkytyin, mutten sanonut mitään. Lähdin aiemmin lasten kanssa juhlista ja mietin, että nyt ylittyi raja. Minuun kohdistuvan raivon vielä jotenkin hyväksyn, mutta lapsiin en. Tämä oli nyt kyllä tässä! Mies tuli kotiin ja juteltiin asiasta ihan asiallisesti ja mies ymmärsi toimineensa väärin. Kummasti koko asia oli kuitenkin unohtunut, kun se myöhemmin tuli puheeksi. Ei se kuulemma niin mennyt.

Loka- ja marraskuun tunnelma oli jälleen jäätävä. Marraskuun lopussa lähdin kuopuksen kanssa kahden viikon lomalle Thaimaaseen, miettimään. Hiukan pelokkaasti jätin tytöt isänsä kanssa kotiin, mutta uskoin ettei mitään tapahdu. Eikä tapahtunutkaan. Tuon loman aikana tulin kuitenkin tulokseen, etten halua enää jatkaa. Samaan aikaan mieheni oli saanut hommattua itselleen jonkun kimppakämpän.

Palattuamme matkalta kotiin, seuraavana päivänä mies jälleen keräsi tärkeimmät kamansa ja lähti. En edes heti ymmärtänyt hänen lähteneen lopullisesti. Joulun kuitenkin vietimme vielä yhdessä perheeni kanssa, mies tuli tosin jo aiemmin kotiin. Ja lähti ennen kuin me palasimme. Joulun välipäivinä kerroin hänelle haluavani lopullisen eron ja hän oli samaa mieltä. Halusin eron osittain siksikin, että jos olisimme jatkaneet vielä, olisin joku kerta päätynyt ensiapuun hoidettavaksi. Pelkäsin jo oman turvallisuuteni puolesta. Vuosien aikana hän oli kertaalleen puristanut minua kasvoista ja useamman kerran puristanut minua ranteista. Koskaan hän ei jälkikäteen muistanut näistä tapahtumista mitään.

Juttelimme ja hän vannoi, ettei kuvioissa ole kolmatta osapuolta ja että hän voi tavata lapsia työkaverinsa luona, koska kimppakämppä ei sovellu lapsille. Olin helpottunut, vapautunut, vapaa, vapaa, vapaaaaaaa!!!!! :D Huh! Mikä mieletön fiilis! Ihanaa! Kukaan ei ollut arvostelemassa, vertailemassa, vähättelemässä, haukkumassa, mitätöimässä ja nimittelemässä mua! Wau! Ja suhteemme voisi ehkä oikeasti toimia paremmin ystävinä, jos kummallakaan ei olisi hetkeen mitään uusia kuvioita. Jos olisi aikaa toipua. Jes! Kunnes...

Kunnes lapset menivät ensimmäistä kertaa isälleen viikonlopuksi. "Työkaveri" osottautuikin ystäväksi, joka oli tutustunut mieheeni jo heti pari kuukautta mieheni Suomeen tulon jälkeen. He olivat olleet "ystäviä" koko neljä vuotta, minun hänestä mitään tietämättä. Hän oli "Jaakko". Pahin isku vyöni alle ikinä! Suurin petos ikinä! Murruin, putosin, säryin.. Olin sanonut miehelleni, etten hyväksy edes kaverisuhteita vastakkaiseen sukupuoleen, jos kyse ei ole esim lapsuuden ystävästä, koska niissä aina vaara piilee kuitenkin. Ja tässä sitä oltiin. Rakkaus oli kuulemma syttynyt eron tuoksinassa. En saanut henkeä...

Mieheni muutti hyvin pian ihan virallisesti naisen luo ja kerran lapsia hakiessani pakkasin jälleen kaikki hänen tavaransa autoon ja laitoin nätisti rappusille odottamaan. Mies ja lapset tulivat ulos talosta ja mieheni hurjistui välittömästi! Uhkasi tappaa minut ja oli valmis menemään asiasta vaikka vankilaan. Keskimmäisen ollessa sylissäni, hän jälleen läimäytti minua. Valitettavasti todistajia ei ollut, jälkeä ei jäänyt ja mies kehitti tapahtumista ihan oman tarinansa ja poliisitutkinta hyytyi.

Olimme kevään 2015 perhetukikeskuksessa toipumassa ja mies kävi tapaamassa lapsia siellä. Ero astui voimaan ja alkoi huoltajuusvääntö. Tyttöjen huoltajuuden olin saanut jo eron ensimmäisessä vaiheessa, kun mieheni ei vastannut käräjäoikeuden kirjeisiin. Lupasin hoitaa asian, jos suhteemme olisi jatkunut. Ei se sitten jatkunut ja nyt oltiin menossa käräjille vääntämään pojan huoltajuudesta. Mies kuitenkin puhui itsensä niin pussiin ensimmäisessä kuulemisessa, että tuomari keskeytti kuulemisen, koska miehellä ei ollut edes asianajajaa. Hän aivan avoimesti myönsi kannabiksen käyttönsä, koska olin niin hirveä ihminen, että hänen oli pakko polttaa, että kesti elämää kanssani. Vieläkin tuli iskuja, tauolla itkin omalle asianajajalleni.

Laadin sopimuksen ja seuraavana päivänä hain ex-mieheltäni allekirjoituksen paperiin, jossa hän suostui siihen, että lapset asuvat kanssani ja minulla on kaikkien lasten huoltajuus. Tapaamisoikeus ja elatusvelvollisuus hänellä kuitenkin pysyi. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto...

Elokuussa 2015 mieheni lähti käymään kotimaassaan. Hän soitteli sieltä lapsille ja minullekin hän puhui sävyisämmin kuin vuosiin. Kertoi kaipaavansa sitä aikaa, kun olimme yhdessä siellä. Jälleen toivon kipinä heräsi sisälläni, vaikka tiesin ettei siitä mitään tulisi. Palattuaan hän antoi minulle paikallisittain arvokkaan hopearannekorun, meillä kaikkilla olisi nyt sellaiset. Hän sanoi meidän olevan perhe, mitä ikinä elämä tullessaan tuokin. Aloin suunnitella omaa reissuamme Gambiaan ja toivoin, että mies lähtisi mukaan. Hän jopa hiukan innostui suunnittelemaan sitä myös, mutta jokin pidätteli häntä, ei kuulemma kuitenkaan uusi puoliso. Koska häntä ei enää kukaan rajoita! Suunnittelin, että hän voisi asua äidillään ja me muut guest housessa tms., mutta lapset voisivat olla siis myös isänsä kanssa.

Jonkin ajan kuluttua ex kuitenkin kertoi, ettei voi lähteä, koska ei ole tarpeeksi rahaa. Vähän ajan kuluttua minulle selvisi toista reittiä, että hänellä olisi oikeuskäsittely edellisen kesän tappelusta joulukuun alussa ja todennäköisesti napsahtaisi ehdollinen rangaistus. Siinä siis todellinen syy.

Lähdimme reissuun ja jonkin ajan kuluttua alkoi armoton painostus. Hän halusi yhteishuoltajuuden ja vuoroviikot! Että hän ei voi edes saada omaa asuntoa muuten, koska on elareiden takia ulosotossa. Olin hieman ymmälläni ja sanoin, että vuoroviikkoja voidaan miettiä sitten jos joskus asumme samassa kaupungissa, mutta huoltajuutta en anna ikinä! Painostus jatkui koko matkamme ajan ja noin kuukauden ajan paluumme jälkeenkin. Viimeinen aiheeseen liittyvä viestittely käytiin 8.4.2016. Sitten tuli hiljaisuus. Kunnes... Kunnes jälleen putosi pommi. Hän ja uusi puoliso muuttaisivat 600km päähän meistä, puolison kotikaupunkiin. Mit? Vit? Kuukautta aiemmin mua oli hiillostettu aivan urakalla, että pitää saada yhteishuoltajuus ja vuoroviikot, vaikka sekin matka oli jo järjetön lasten mukavuuden kannalta ja nyt yks kaks muutetaankin 600km päähän! Ei pysy mukana, ei. Oli kuulemma koulupaikka siellä odottamassa, mitä sitten ei saanutkaan, mutta sinne kuukausi sitten kuitenkin lähtivät. Kyllähän tuo nyt näyttää selvältä, että miksi se huoltajuus ja vuoroviikot olisi pitänyt vängän väkisin saada. Jotta olisi saanut sen oman asunnon, nyt ei saanut ja asuu 600km päässä lapsista. Ja tietinkin minusta, koska hän haluaa päästä lopullisesti eroon minusta. Just!

Minä olen edelleen kaiken pahan alku ja juuri. Näin minun edelleen annetaan välillä ymmärtää ja tuntea. Joka kerta, kun näen exän, hän on kuin äärimmilleen puhallettu ilmapallo. Hän on niin jännittynyt ja varautunut. Sammakoita sinkoilee suusta. Aivan kuin hän pidättelisi itseään. Not nice. Koska kaiken jälkeen toivoisin silti, että voisimme olla hyvissä ja luontevissa väleissä toisiimme. Että voisimme olla ystäviä, koska meillä on nämä kolme ihanaa ja pientä. Se yhdistää meidät väkisinkin toisiimme vähintään seuraavat 16 vuotta.

Nyt joku ihmettelee, että miksi siedin kaikkea (eikä tässä edes ole kaikkea) niin pitkään. Sitä pienissä paloissa sietää aina vain enemmän, enemmän ja enemmän. Sitä aina vain antaa anteeksi enemmän, enemmän ja enemmän. Ja kohta huomaat eläväsi elämää, jollaista et koskaan kuvitellut eläväsi. Itsekin huomasin usein ajattelevani, että se elämä ei tuntunut silloin omaltani, vaan tuntui, että elin jonkun toisen elämää. Ei mun elämään pitänyt kuulua väkivaltaa, huumeita, pettämistä, poliiseja, turvattomuutta. Loppuun asti sitä kuitenkin toivoi ja odotti, että se ihana nuori mies, johon tutustuin, olisi tullut takaisin. Ei tullut.

Ja karvainta tässä on se, että nyt se kuulostaisi tulleen takaisin. Toiselle naiselle. Exä on silminnähden tasapainoisempi ja lapset tulevat aina iloisina ja tyytyväisinä kotiin. Hyvä niin. Ihana asia lapsille. Olenkin exän nykyiselle puolisolle sanonut, että on hänen asiotaan, että lapset ovat heillä ja asiat sujuvat näinkin kivuttomasti. Minulle ei ole sitä parantunutta puolta näytetty niin paljoa, että välttämättä antaisin exälle lapsia vlopun yli, jos hän asuisi yksin. Nyt olen turvallisella mielellä, koska paikalla on aina toinenkin aikuinen. Exäni rakastaa vilpittömästi lapsiamme, eikä varmasti halua satuttaa heitä, mutta niin arvaamaton hän oli, että on suorastaan taivaan lahja, että hänellä on nyt tämä puoliso. Onneksi.

Mutta toisaalta repii suunnattomasti se, että me ei onnistuttu. Että perhe ei pysynyt kasassa. Itsesyytökset ja samojen asioiden läpikäyminen aina uudelleen ja uudelleen hyökyy päähän toisinaan. Miksi sille toiselle? Miksi ei minulle, meille? Järjellä ajateltuna näen nyt, että emme vain sopineet toisillemme. Hän ei koskaan pystynyt vastaamaan henkisiin tarpeisiini, sen paremmin kuin läheisyyden ja arvostuksen kaipuuseeni. Päinvastoin. Mutta miksi hän kykenee antamaan sitä nyt toiselle? Mikä minussa oli vikana? Miksi sain osakseni sen kaiken? Minä olin liian tarrautuva, koska halusin kokonaisen ja yhtenäisen perheen, halusin, että haluamme samaa ja samoja asioita. Niin ei käynyt ja nyt hän tekee niitä asioita kuitenkin toisen kanssa.

Järjellä tiedän, että meillä ei ikinä ollut sellaista sielujen sympatiaa, hengen heimolaisuutta. Emme ikinä oikein ymmärtäneet toisiamme. Mutta siitä huolimatta sitä toivoo, että asiat olisivat menneet toisin, paremmin. Että lapsilla olisi ehjä perhe. Ja välillä huomaan kaipaavani sitä ihanaa, huolehtivaa, komeaa, välittävää ja kunnollista nuorta miestä, jonka tapasin Gambiassa 7.5 vuotta sitten... Nyt hän ilmestyi toiselle.

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja kaivelee. Todellakin haluaisin olla lopullisesti vapaa. Vapaa menneisyydestä ja tapahtumista. Olla uusi ja eheä. Mutta tässä on tämä kolminkertainen side, joka väkisinkin muistuttaa menneestä, menetetystä, siitä mitä ei koskaan ollut, mutta mitä olisi voinut olla...