8.8.2016
Eilen illalla kotiin saapui kolme hyvin nauravaista, tyytyväistä ja onnellisen oloista lasta. Kuopus n klo 21.30 kiekas takapihalla "ÄITIIII!!!! ÄITIIII!!! ÄITIII!!!" niin reippaasti, että taloyhtiömme vanhemmalla kantaväestöllä oli varmaan nitropurkki hakusessa. Se oli todella iloinen jälleennäkeminen. Aivan mahtavaa! :D Tuo poikanen on aina niin positiivinen ja elämän riemua täynnä. Elämä on aina ihanaa <3
Joka kerta, kun lapset ovat olleet isällään ja ikävä kaihertaa rintalastan takana, sitä kammoksuen ajattelee omaa äitiyden touteuttamistaan, sanomisiaan ja tekemisiään. Jokaikinen kerta sitä mielessään rukoilee, että kunpa en järin suuria traumoja, ongelmia ja tunnelukkoja aiheuttaisi. Ja jokaikinen kerta sitä päättää, että tästä eteen päin olen parempi äiti. Tänään siinä päätöksessäni pysyin hyvin. En kiitettävästi tai erinomaisesti, mutta ehkä kuitenkin hyvin. Pariin kertaan vain joutui ojentamaan (uhkailemaan) keskimmäistä ja vain maltillisella äänen korotuksella. Huh!
Tänään katselin ihaillen lasteni tasapainoisuutta. Sitä rauhaa, mikä heistä huokui. Silminnähden tauko äidistä ja tästä elämästä oli tehnyt hyvää. Kunnes keskimmäinen väänsi aamuhiekkalaatikolla suunsa väärinpäin ja aloitti normaalin mouruamisensa ja tyytymättömyytensä. Se oli taas kuin Fiskarssi selkään. Sitä kun välillä ihan oikeasti harhautuu ajattelemaan, että olisiko heillä sitten kuitenkin parempi sen toisen vanhemman luona, kun siellä olisi rumbaa pyörittämässä kaksi aikuista. Tuota tunteiden säätelyä, kun tässä vasta opetellaan, niin äiti kuin tytär, niin itku tuli. Siis minulta. Tuntuu niin kurjalta, kun toisen näyttäisi olevan paha olla suurimman osan ajasta. Kaksi muuta on ihan ok, mutta sitten tämä yksi näyttäisi suunnattomasti kärsivän. Joo, lapsi on erityisherkkä ja tarvitsisi erityisen paljon erityishuomiota, rakkautta ja huolenpitoa. Siinäpä melkoinen extreme-haaste kolmen pienen lapsen yh:lle. Esikoisen voi jo torpata sivuun hetkeksi, jos tarve vaatii ja asian selittää, mutta tuo kuopus. Hän on kiilaamisen mestari ja aivan vakuuttunut siitä, että äiti kuuluu vain hänelle. Välillä vaan niin repii sisuksia, kun näkee, tuntee ja kuulee, että toinen tarvitsisi hetkeksi äidin vain itselleen! ;(
Jotenkin sitä kaipaisi pientä tsemppausta tässä "suorituksessaan". Mutta jostain syystä juuri niiltä ihmisiltä, joilta sitä eniten kaipaa, sitä vähinten saa. Exälle vanhemmuudesta on tullut jonkinnäköinen kilpailu. Kumpi on parempi vanhempi. Eilisen viestittelyn aikana minulle hehkutettiin, kuinka lapset eivät olleet kertaakaan huutaneet tai pomppineet turhautumistaan, vaan kuinka oli tehty yhdessä kaikkea kivaa ja annettiin ymmärtää kuinka kurjaa on, kun lapset joutuvat palaamaan kurjaan elämäänsä kurjan äitinsä kanssa. Joopa joo... No, siltä tontilta ei tukea ja apua heru. Se on tullut selväksi jo moneen kertaan.
Mutta myös omalta tontilta niitä heittoja tulee. Niin mutta mietipä minua! Oli kolmivuorotyö, kaksi pientä lasta, maatila ja navetassa pesin pulsaattorilla pyykit. Melkein kirnusin voinkin itse ja nyljin lehmästä nahat talvikenkiin. Jooh... Tuntuukin, että perisuomalaiseen tapaan tartutaan juurikin niihin epäkohtiin. Kyllä sun nyt pitäs tehdä niin tai näin ja olla tekemättä sitä tai tätä. Koskas töihin palaat? No, kun en varmaan palaa. Kyllä se nyt on ihan normaalia käydä töissä, hoitaa ruuat, pyykit, siivoukset, harrastuksissa käyttämiset, omat harrastukset, kauppa, laskut, lääkärit, neuvolat, synttärit ja huolehtia kaikkien kaikinpuolisesta tasapainosta, ilman autoa. Joo, se on ihan normaalia kahden aikuisen perheessä ja sellaisessa siitä varmasti selviää niin, että jaksaa vielä siellä töissäkin käydä, autolla. Sopii tulla tänne kokeilemaan. Ihan kuka vaan! Voin ihan hyvin hilata itseni jonnekin rentoutumaan viikoksi tai pariksi, sillä aikaa kun joku muu hoitaa tämän homman. Teretulemast!
Joillekin työssä käyminen on lepoa kodista ja lapsista, mulle se olis vielä enemmän voimavaroja imevä hormi. No thanks! Kattellaan sit joskus viiden vuoden kuluttua. Joo, aion ryhtyä sosiaalipummiksi ainakin siksi aikaa, että voimaannun jonkin verran. Että jaksaisin olla parempi äiti ja ehkä jopa parempi itsellenikin. Nämä kolme ja heidän mahdollisimman hyvä henkinen kehityksensä, tasapainonsa sekä myös fyysinen hyvinvointi on kuitenkin tällä hetkellä se minun ensisijainen tehtävä, mun työ ja työstä se käy. Töitä ehdin tehdä vielä jokusen vuosikymmenen sen jälkeenkin ja "velkani" veroina takaisin maksaa. Saa kivittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti