It`s a beautiful day

19.3.

Ainakin tuolla ulkosalla... Eilen illalla saatoin lapset isälleen, "vaihtopisteelle". Esikoinen oli ihan täpinöissään, pienempi neiti hiukan ujosteli ja kuopus vetäs oikein kunnoon "Äitiiiiii!!!!!!" -kilarit kun isänsä nappasi syliinsä. Ekaa kertaa vaihdossa oli myös mukana isäihmisen avokki, joka on ollut mukana kuvioissa jo ihan erilleen muutosta asti. Tai siis jo lähes siitä asti, kun isukki muutti Suomeen. Olivat ihan ensimmäisten kuukausien aikana tutustuneet, mutta nyt eroon asti olleet "vain" ystäviä. Sinnikäs eukko, täytyy sanoa! Katseli exäni sekoilua kaikkien kymmenien naisten, pilven ja baarien kanssa koko 4v ja sitä, että samalla mies lisääntyi vaimonsa kanssa kotona. Ja vaimohan oli tietämätön kaikesta, jopa tästä "ystävyydestä", vaikka epäilykset kaikesta olivat enemmän kuin vahvat koko ajan. No, eron tuoksinassa tosirakkaus sitten leimahti ystävyyden pohjalta ja ex muutti suoriltaan hänen luokseen. Avokki tuntuisi olevan kuitenkin ihan järjenihminen ja hiljalleen näyttäisi saavan exän elämää raiteilleen, mutta kyllä siinä hommaa riittää...

Niin, siis nyxä oli mukana vaihdossa. Kumpikaan ei kuitenkaan edes katsonut minuun tai edes puhunut minulle. Tunnelma oli suorastaan kolkko sen hetken, kun sitä kesti. Vain pari tuntia aikaisemmin ex oli puhelimessa sanonut, kuinka toivoisi lasten asuvan vuoroviikoin kummankin tykönä ja että minä voin hoitaa asian, jos vain haluan ja että kenenkään ei tarvitse vihata ketään, lässynlää. Mulla on siis lasten yksinhuoltajuus... No, itse en ajatuksesta sinällään kovin hurjasti syty, koska esikoinen aloittaa koulun reilun vuoden päästä ja kahta koulupaikkaa ei voi olla. Joten lapset tottuisivat juuri uuteen systeemiin, kun se taas muutettaisiin. Ja kuopus on vielä liian pieni. Ja keskimmäisellä erityisherkkänä menis varmaan koko aika sopeutumiseen, kaikki muutokset kun on kovin vaikeaa niellä ja hyväksyä. Mutta selitäpä tämä exälle sitten niin, ettei se näytä siltä, että mä nyt vaan haluan olla hankala. Niin kuin aina haluan olla. Tässä taitaa olla hiukan työmaata edessä exän ja nyxänsä kanssa... Hooooh...

Lohdullista on ollut huomata, että nyt se on ohi. Siis mun pahin tuskailu erosta ja kaikesta siitä kivusta, mitä koin lyhyen avioliittoni aikana. Merkittävin rooli taisi kuitenkin olla tuolla reissulla. Oli hyvä huomata, että pystyn olemaan sikäläisen perheen kanssa jonkinnäköisissä tekemisissä, voidaan sinne matkustaa ja selviän siellä kolmen pienen lapsen kanssa. Itseluottamus sai melkoisen kohotuksen. Hyvä mää!

Reissun aikana tajusin (kiitos pitkälti Laminin) vihdoin myös sen, että me ei nyt vaan sovittu exän kanssa lainkaan yhteen. Ex ei koskaan todella ym-mär-tä-nyt mua, enkä minä häntä. Exän elämän arvot pyörii niin paljon ulkoisen (= itsensä) ympärillä, kun itse taas vanhemmiten suuntaan katseeni aina vain enemmän sisälle, rauhaan ja tasapainoon. Omistusasunto, uuden karhea auto, Marc Jacobs kainalossa (MK on ;) ) ja kiinteä kroppa olisivat oikein kivoja asioita, mutta lähinnä vain sitä elämän bonusta.

Lamin antoi myös niin ihanan muistutuksen siitä, miltä tuntuu, kun toinen tykkää ja välittää sillain ihan aidosti ja hellästi. Kaiken jälkeen oli uskomatonta, että joku halusi olla hyvä MULLE. Siis jo se, että toinen ojentaa käden, kun eteen tulee hiukan korkeampi rootvalli tai kun toinen pyyhkii tuulen suuhun tuomat hiukset takaisin korvan taakse. Wau! Välillä siis pitää vain mennä kauemmaksi, että näkee lähelle. Ja tällä hetkellä mulle on tuon taivaallisen sama, vaikka exä & nyxänsä menisivät naimisiin ja tekisivät vaikka 5 omaa lasta. Not my business. Haluan vain elää omaa elämääni ja niin kuin itse haluan.

Jotenkin sain eilen kiinni siitä vuoden takaisesta fiiliksestä heti eron jälkeen. Siitä, että olen vapaa ja voin päättää omasta elämästäni, ei tarvitse puntaroida kenenkään fiiliksiä tai mielialoja. Se on mahtava fiilis. Etenkin sen jälkeen, kun toinen pelkällä läsnäolollaan on nujertanut kaiken alleen vuosien ajan. Kun elämä on pelkästään ollut toisen mielialojen välillä tasapainoilua, ihmettelyä siitä, minne se meni, kenen kanssa ja koskakohan mahtaa tulla...

Eilen illalla viihdytin itseäni netissä tuntitolkulla. Katselin verhoja, mattoja, laukkuja, kenkiä, vaatteita, risteilyjä jne. Siis vain katselin. Karu totuus on kuitenkin se, että mammamummolle pitää maksaa paluuliput ensin ja parit vipit muillekin kavereille. Kattellaan sitten syssymmällä niitä verhoja... Mutta jotenkin kaipaan kovasti kauneutta ympärilleni. Uusia, kauniita asioita. Mutta eniten kaikesta haaveilen yksinäisestä päivä Tukholmassa-risteilystä! Ajattele, pääsisi yksin valmiiseen ruokapöytään. Saisi nukkua rauhassa. Olla tax-freessä nuuhkuttelemassa just niin kauan kuin haluaa. Mennä Tukholmaan tai olla menemättä. Syödä hyvä aamupala, yksin. Se olis luxusta!

Nyt pitäisi tyhjentää makkarista viimeiset laatikot. Viedä laatikot ja matkalaukut kellariin. Imuroida. Pyyhkiä pölyt. Mutta tässä mä vaan höntsäilen yökkäreissäni, koska ei ole mitään aikataulua. Sekin on jo luxusta! :D