Error!

17.3.2016

Juupati juu, sano… 

Yölento Lontooseen meni näin suomalaisittain ihan suht hyvin, vaikka joku brittiviehätys kävikin avautumassa jossain kohtaa poikani kiekumisista. Poika ei siis suinkaan parkunut vaan huuteli siskolle. Kaikki torkahdeltiin jonkin verran, mutta melko vähiin uni jäi. Gatwickissä odoteltiin jatkolentoa 6h, nukuttiin penkeillä hetken aikaa ja viimeinen lento kotiin meni suhteellisen levottomissa tunnelmissa, mutta järjissään siitäkin selvittiin.

Lentokoneen ikkunasta, kotimaamme ilmailutilaan saavuttuamme, katselin jäässä olevia järviä ja lumipeitteisiä peltoja ja mietin, että miksi lähdettiin jo pois?! Värittömyys, harmaus ja ruskeus iski kasvoille melkoisella avarilla. Kuopus katseli auton ikkunasta ihan hipihiljaa ja ymmällään. Tytöt olivat enemmän innoissaan ja esikoinen hilpasi heti kotona käännyttyään parhaalle kaverille naapurirappuun ja keskimmäinen oli sitä mieltä, että ekana iltana piti leikkiä heti kaikkien lelujen kanssa ja tehdä kaikki palapelit välittömästi. Itse olin niin pökerryksissä, etten jaksanut laittaa tikkua ristiin. Isä ja äiti olivat onneksi etukäteen laittaneet jo keittiötä kuntoon, ruoka oli valmiina ja kotikin oli siivottu remontin jäljiltä putipuhtaaksi! Ja mikä parasta. Meillä on uusi upea kylpyhuone! :D 

Seuraavana päivänä sitten purin reissun jäljiltä laukut ja jatkoin keittiön kaappien täyttämistä. Iltapäivällä käytiin tyttöjen kanssa ihmettelemässä asukaspuiston pihassa. Aurinko paistoi, mutta ketään ei ollut missään. Lapsetkaan eivät oikein ymmärtäneet, että mitä nyt sitten oikein pitäisi tehdä! Kylmässä, harmaassa ja tyhjässä pihassa, yksin! Hetken aikaa siinä törötettiin, keskimmäinen kävi mulaamassa jalkansa ainoassa kunnollisessa vesilätäkössä ja lähdettiin kotiin. 

Toisena päivänä aamutuimaan lähdin kohkaamaan pojan kanssa lastensuojeluun ja tytöt jäivät mummon kanssa kotiin. Oli hiukan jännää, koska lastensuojelun työntekijä vaihtui ensimmäisen kerran sitten asiakkuuden aloittamisen, eli kuuteen vuoteen. No mutta, ylläripylläri, kokemus oli suorastaan hämmästyttävä. Positiivisella tavalla! Kyseinen työntekijä oli perehtynyt melko tarkasti meitä koskeviin pinoihin ja selvitettyään tarpeemme heidän palveluilleen ehdotti, että laitetaanpas sitten kaikki lapset päiväkotiin! Kiireellisesti. Lastensuojelun avohuollon tukitoimenpiteenä. Että äiti pääsee hoitamaan juoksevia asioita, kuten käymään sossussa, velkaneuvonnassa, terapiassa, Kelassa jne, ILMAN lapsilaumaa. JA että äiti saisi toipua ja voimaantua äärest rankoista vuosista! Wau! Ensimmäistä kertaa virallisilta tahoilta tapaan jonkun, joka ymmärtää mua! Ja jopa sitä, että en pysty enää palaamaan entiseen työhöni, enkä koko ammattiini. En vaan jaksa, pysty ja kestä! Valoa tunnelin päässä, vihdoinkin! 

Siitä sitten hilpasin lounaan kautta kiireellä tyttöjen päiväkotiin kyselemään paikkoja ja täyttämään hakemuksia. Tyttöjen päiväkoti on valitettavasti täynnä ja tässä nyt jännätään, minne lapset pääsevät. Lähialueella on kuitenkin useampi päiväkoti.

Viimeisen Gambia-viikon aikana saatiin ilouutisia, että esikoinen pääsi viereiseen englanninkieliseen esikouluun. Jee! Hän kun oppi puhumaan kolmessa kuukaudessa kokonaisia lauseita englantia. Soittelin tänään kyseiseen puulaakiin myös päiväkotipaikoista, mutta esikoiselle olisi paikka aikaisintaan kesäkuussa ja keskimmäiselle syksyllä. Kuopus pääsee aloittamaan vasta täytettyään kolme. Mutta suunta on kuitenkin jo oikea… :) 

Paljon on kuitenkin vielä selvitettävää, esim. se, että mitenkäs meikämandoliinon tulot sitten muuttuu ja mistä tuloni muutoksen jälkeen koostuvat…? Tällä hetkellä asiasta ei ole hajuakaan. Innostuksissani ei kyseinen asia tullut edes mieleeni, kun asiasta LaSun kanssa puhuttiin. 

Hämmästyttävintä kaikessa on ollut se, kuinka nopeasti kaikki valuu takaisin omiin uomiinsa. Kolmessa vuorokaudessa paluusta meno on jo ihan niin kuin ennenkin. Lapset kiipeävät seinille turhautumisestaan, lyövät, potkivat ja purevat toisiaan. Minä karjun ja käytän perinteisiä kasvatusmetodeja, kuten lahjontaa, kiristystä ja uhkailua, ja tuntuu lähinnä siltä, että missään ei koskaan olisi oltukaan. Olen ihan finaalissa! Lasten tottelemattomuus on huipussaan ja äitin voimavarat ovat käyneet varaparistoilla jo viimeiset kaksi vuotta. Error!

Suhteellisen hämmentävää on ollut myös tajuta se, kuinka eristäytynyttä, yksinäistä ja sosiaalisesti kuollutta elämää täällä elämme. Kaikki kyhjöttävät omissa kopeissaan ja pyörittävät sitä maailman tärkeintä asiaa aamusta ehtooseen, eli sitä omaa perherumbaansa. Ulos kun menet, ketään ei ole missään, tai jos on, niin ei siinä ainakaan jutustella. Kaikilla on se oma hiljainen muurinsa ympärillään. Asukaspuistossa saattaa jokunen äiti jutustella, mutta viimeistään klo 12 paikka tyhjenee koululaisten tieltä ja kaikki pakenevat koppeihinsa ja elämäänsä. Missä on elämä? Missä on kadunkulmissa jutustelevat ihmiset? Missä on tuntemattomat ihmiset, jotka kyselevät kuulumisia ja toivottavat hyvää päivän jatkoa? Täytyy tunnustaa, että tällä hetkellä yksinäisyyden henki on käsinkosketeltavissa kaikkialla. Siisteys, kliinisyys, tyhjyys ja elämän kolkkous on aivan tunnettavissa. Bussin ikkunassa katseltaessa suurin osa talojen pihoista ammottaa tyhjyyttään. Ketään ei ole missään. Ei ole elämää, ei ainakaan sen oma kopin ulkopuolella ja keskellä päivää. 

Melkoinen rumba, samba, chachachaa on tämä kotiinpaluu ollut. Huomenna lapset siirtyvät onneksi tuon toisen vanhemman vastuulle ja minä en aio tehdä mi_tään!

Hyvää viikonloppua.