Kolmen alle kouluikäisen yh:na ei aina oikein jaksa. Mitään. Minulle tämä on täyttä työtä, jossa vapaata on 2x48h/kk. On suorastaan kauhistuttavaa ja pelottavaa ajatellakin työelämään paluuta, joka häämöttää vuoden päässä! Fakta on se, että en voi palata omaan työhöni, joka on kolmivuorotyö. Esikoinen aloittaa töihin paluuni jälkeen muutaman kuukauden päästä koulun, eikä hoitopaikkaa ole. Minnepä hänet tyrkkäisin illoiksi, öiksi ja viikonlopuiksi, jos mamma sattuisi olemaan töissä. Enkä tällä kombolla nyt muutenkaan kyllä kolmivuorotyöhön kykenisi. Päivätyötä siis pitäisi etsiä.
Karu fakta on kuitenkin se, etten tunne kykeneväni mihinkään työhön vielä moneen vuoteen. Se, että lapset olisivat päivät päiväkodissa ja koulussa, minä töissä ja sen päälle sitten pitäisi tehdä sapuskat, hoitaa pyykkirumba, siivota ja roudata harrastuksiin, yksin!, niin voi morjens! Jos sitä tuntee olevansa äärirajoilla jo nyt, niin mitä sitten?! Toinen karu fakta on kuitenkin se, että ulosotossa roikkuvat velat eivät ilman työssäkäyntiä ainakaan pienene! Vaikka ei ne siitä pienenisi siltikään, kun sairaanhoitajan ruhtinaalisella palkalla päivätyöstä pakollisten menojen ja jokaisen perheenjäsenemme henk.koht. elämiseen vaaditun summan jälkeen katsottaisiin, että paljonko sitten lyhennellään, niin ei siitä montaa euroa enää liikene.
Kaikki ei pakolliset menot on jo minimoitu. Auto on myyty, lehtiä ei tule, maksulliset kanavat on peruttu, punttisalilla en edes ehtisi käymään ja moni muu asia on jo karsittu. Silti pärjäillään ihan kivasti. Siksi olikin aivan mahtavaa, että reissu Gambiaan ylipäätään onnistui, vaikka nyt joudunkin useamman kuukauden lyhentelemään äipälle paluulippujen hintaa ja muutama muukin juttu on vielä rästissä.
Välillä sitä on vaan niin puhki, että kun lapsi pyytää leikkimään, niin siihen lähinnä toteaa, että: "Äiti ei ole leikkikaveri, äiti on äiti. Äiti ei tykkää leikkimisestä. Sulla on sisko ja veli." Onko tylyä? On ja ei. Jos se leikki sitten sattuisi sujumaan siellä huoneessa sisarusten kesken hetken aikaa ilman suurempia veriroiskeita ja kuhmuja, niin mielummin kyllä käytän sen hetken vaikka naamakirjaan tai kaupasta ostettuun hömppälehteen.
Meidän perheessä arkielämän luxusta on se, kun noin puolen päivän aikaan totean, että lapset ovat sävyisiä ja en ole vielä kertaakaan karjunut kitapurjeet punaisena sen päivän aikana. Luxusta on myös se, että joinakin iltoina nukutan lapset vuorotellen niin, että olen heidän vieressään, heissä kiinni. Yksilökohtaisesta ajasta lasten kanssa kun ei voi edes haaveilla tällä hetkellä. Olisi aivan mahtavaa mennä esikoisen kanssa elokuviin, keskimmäisen kanssa jonnekin elukoita katsomaan ja kuopuksen kanssa vaikka pienelle junaretkelle kahdestaan. Ehkä sitten joskus. Mutta se voi olla, että sitten joskus he ovat jo niin isoja, etteivät enää halua tehdä asioita ihan dorkan ja seniilin äitin kaa, joka ei ymmärrä maailman menosta enää mitä-ääään....
Joten. Niitä pienen pieniä hetkiä lapsen lähellä on vain arjen keskellä jostain varastettava. Ja toivottava, että se riittää. Itselle niistä aina saa ihania onnistumisen kokemuksia ja positiivista mieltä. Ainakin siksi hetkeksi, ennen kuin seuraava sota on jo irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti