Rakkaudesta...

Toissapäivänä sanoin jotain, mitä en ole koskaan sanonut. Sanoin rakkaalle ihmiselle, että näin 38-vuotiaana hiljalleen alan rakastamaan itseäni. Aika merkittävä merkkipaalu nuppineulanpään kokoisen itsetunnon omaavalta ihmiseltä.

Kun on kasvanut ilmapiirissä, missä itsensä terve kehuminen on ylpeyttä ja epätervettä itserakkautta, kasvaa väkisinkin kieroon. Tai kun ei ole koskaan kohdannut kannustamista tai juurikaan saanut kehuja, tulos on sama. Kun on koko elämänsä törmännyt siihen, että lähinnä verrataan muihin ja siihen, kuinka hyvä joku muu on, ei tulos voi olla hyvä. Samaa kaavaa toistan edelleen. Kun on kasvanut saamaan hyväksyntää tekojen ja saavutusten kautta, ei sitä osaa aikuisenakaan tehdä toisin. Kun on koko elämänsä kokenut olevansa jotenkin väärä, on kovin vaikeaa muuta uskoa. Kerta toisensa jälkeen päädyn rikkinäisiin suhteisiin rikkinäisten ihmisten kanssa, jotka toistavat minulle samaa mantraa. Uudelleen ja uudelleen yritän saavuttaa toisen rakkauden teoillani, pyrkimykselläni olla mahdollisimman hyvä. Olen suorastaan otollinen maaperä hyväksikäyttäjille ja pelimiehille. He ottavat ihan niin paljon kuin annan.

Miksi näin käy toistuvasti? Koska sisimmässäni en usko, että ansaitsen rakkautta ilman jatkuvaa todistelua siitä, että olen hyvä. Yritän pakottaa miehet rakastamaan itseäni ja yritän pakottaa heidät haluamaan olemaan kanssani. Yritän todistella heille, kuinka hyvä ihminen olen ja kun en saa vastakaikua, takerrun ja yritän pakottaa. Rakkaus ei ole minulle rakkautta, jos siihen ei liity jatkuva menettämisen pelkoa. Mutta eihän se niin mene. Olen tämän saman virheen tehnyt elämässäni jo liian monta kertaa. Se oli omalta osaltani suurin virheeni omassa liitossani. Yritin pakottaa miehen, joka ei ollut valmis olemaan mies ja isä, isäksi ja mieheksi. No, tämän oivaltaminen ei olisi meidän liittoa pelastanut, mutta onneksi edes nyt ymmärrän tämän. Suhde narsistin kanssa on kuin kuolinisku kaltaisilleni ihmisille.

Sanotaan, että yhtä loukkaavaa tai arvostelevaa kommenttia kohden tarvitaan vähintään viisi kehua, että vahinko korjaantuu. Voin allekirjoittaa sen täysin! Epätoivoisesti yritän muistuttaa siitä itseäni, kun kuulen suustani tulevan lapsille sanoja ja lauseita, joita sieltä ei pitäisi tulla. Itsesssäni tiedän, että kun olen tarpeeksi pitkään saanut tuntea olevani riittämätön ja väärä, ei kehuja ja positiivista palautetta vain enää pysty ottamaan vastaan. Se ei tunnu miltään ja se valuu kuin vesi hanhen selästä. Mielessään sitä ajattelee, että "et ajattelisi noin, jos tietäisit sitä ja tätä". Sitä teilaa itse itseltään oikeuden hyvään. Silloin harvoin kun sen pystyy ottamaan vastaan, tekisi mieli kailottaa se koko maailmalle, mutta silloin nousee päähän ajatus, että se on ylpistelyä ja kusipäisyyttä. Mutta onko?

Some pursuaa itseään hehkuttavia ihmisiä ja kehuja kalastelevia sieluja. Jos ei muuta, niin tarkoin rakennetun ulkonäön perusteella. Mutta tarvitseeko ihmisen, joka terveellä tavalla rakastaa itseään todella tehdä niin? En usko. Hyvän itsetunnon omaavan ja terveen itserakkauden omaavan ihmisen ei tarvitse ylikorostaa itseään tai vähätellä itseään. Voi kehua tai olla kehumatta, voi olla harmoniassa itsensä ja muiden kanssa, muiden mielipiteet eivät juurikaan merkitse. Siinä olotila, joka on mun unelma!

Klisee siitä, että ensin pitää rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa muita, alkaa kääntyä todeksi. 20 vuotta epätoivoisesta suhdeviritelmästä toiseen liuttuani alan hiljalleen oikeasti ymmärtämään, että niin se vain on. Mun ihan todella pitäisi nyt pysähtyä, sulkea Tinderit jne. ja liukua kivun ja ahdistuksen läpi. Elää sen yksinäisyyden tunteen kanssa ja hyväksyä se. DKT:ssa olen oppinut sen, että tunteille pitää antaa lupa. Ne pitää kohdata, niitä ei saa liioin työntää pois, mutta ei myöskään ruokkia. Ja siinä on se haaste. Ne pitää kohdata, hyväksyä ja irrottaa kun aika on. En voi pakottaa itseäni olemaan rakastamatta, jos kuitenkin rakastan. En voi sanoa itselleni, että on väärin rakastaa tätä ihmistä, koska hän kohtelee minua väärin. Ei ole väärin rakastaa, mutta teen itselleni väärin, jos jään suhteeseen, joka toistuvasti satuttaa. Silloin jatkan saman valheen syöttämistä omaan päähäni: minun pitää olla parempi, minun pitää olla enemmän, minun pitää olla toisenlainen, minun pitää olla joku muu.

Itse olen vuoden verran ollut rakastunut mieheen, johon ei pitäisi olla. Hän on valehdellut mulle ummet ja lammet, satuttanut muutenkin todella paljon. En hyväksy hänen tekojaan, mutta rakastan häntä silti. Rakastan sitä hyvää sydäntä kaikkien valheiden ja petollisuuden alla, sydäntä joka on myös rikki. Rakastan hänen hauskaa, romanttista, ajattelevaa ja herkkää puoltaan. Jälleen kerran olen kuitenkin roikkunut hänessä kuin hukkuva oljen korressa, yrittänyt jälleen todistaa kuinka hyvä ja ainutlaatuinen olen, olen yrittänyt painostaa hänet rakastamaan minua ja haluamaan olla kanssani. Turhaan.

Vihdoin tajusin, että jos en lopeta puskemista toisen niskaan, menetän hänet kokonaan, enkä vielä ole siihen valmis. Ehkä sekin päivä vielä tulee. Mutta oli pakko päästää irti ja jäädä tyhjyyden päälle. On pakko kohdata se ahdistus, kun haluaisi laittaa toiselle viestin tietäen, ettei se ole hyvä ajatus. On pakko kohdata se tosiasia, ettei hän rakasta minua niin kuin minä häntä, ettei hän halua suhdetta kanssani, vaikka intohimo leiskuaa välillämme kuukaudesta toiseen, on kohdattava se tosiasia jälleen kerran, että hän ei vain halua, vaikka minusta tuntuu, että kuulumme yhteen. Tappio. Karvaskalkki. Pettymys. Kipu. Ahdistus. Mitättömyyden tunne. Ne kaikki ponnistelut, joita tein vuoden aikana, valui hukkaan! Mutta ei valunut. Jos ihminen ei ole täysin tunnekylmä, rakkaus ei koskaan valu hukkaan. Hän on monet kerrat kiittänyt minua siitä, että olen auttanut häntä saamaan elämänsä kuntoon oman avioeronsa jälkeen. Hän on monet kerrat sanonut, että olen rehellisin, kiltein ja oikeudenmukaisin ihminen, jonka hän tuntee. Mutta sen olisi pitänyt minulle riittää, mutta ei riittänyt.

Olen yrittänyt todistaa hänelle kuinka hyvä ihminen olen, olen yrittänyt tarjota ehdotonta rakkautta, hyväksyntää ja hyvyyttä. Mutta ehdotonta rakkautta ei voi saada kuin Jumalalta. Meillä jokaisella ihmisellä on oma sietokykymme. Silti toisinaan ylitämme sen siinä toivossa, että asiat kääntyisi hyväksi, uhraamme itsemme, todetaksemme ettei olisi pitänyt tehdä niin. Ylitän omat rajani todistaakseni toiselle, että olen hänen rakkautensa arvoinen. Mutta rakkautta ei voi ostaa teoilla, rahoilla tai saavutuksilla. Sen pitäisi olla ilmainen lahja.

Hyväksymisen kautta yritän hyväksyä tunteeni häneen. En taistele niitä vastaan, en yritä paeta tai muuttaa niitä, yritän olla ruokkimatta niitä. Annan niiden olla. Yritän myös hyväksyä itseni sen kaiken hyvän kautta, jota hän on sanonut minulle. Yritän katsoa, että onko minussa todella ne piirteet, joista hän on maininnut? On. Voisinko rakastaa niitä piirteitä itsessäni? Saisinko rakastaa niitä piirteitä itsessäni, tuntematta siitä syyllisyyttä? Kyllä voin ja saan. On annettava itse itselleen lupa. Lupa rakastaa itseään ja tuntea itsensä hyväksi epäonnistumisista huolimatta. Hyväksyä tunteensa myös itseään kohtaan. Rakentua ja rakastua sitä kautta.

Nyt pitäisi pysähtyä. Pitäisi irrottaa monest asiasta, monesta ihmisestä ja rakentua. Rakastaa itseään, että jonakin päivänä joku voisi rakastaa minua, lahjana.