Joopa joo... Avohuollon sijoitusta ei jatketa. Ei auttanut edes lastenpsykiatrin lausunto asian puolesta.
Kun se on 3kk+3kk, niin sitten se on niin. Piste. Sinne valui haaveet lomamatkasta ennen lasten kotiinpaluuta. Tämän viikon lisäksi minulla on vielä yksi vapaaviikko. Sitten se on siinä. Sitten MUN elämä on siinä. No, onhan ne lapsetkin sun elämä! Joo on, mutta jos elämä on pelkkää lapsia, niin silloin se ei ole mun. Elän heille ja heidän tarpeitaan varten. Ei ole sitä toista, jolle voi sanoa, että katopa noita hetki, niin käyn vähän kävelyllä, ettei pää repeä. Tai voisitko sä nousta nyt katsomaan, mikä sillä on hätänä. Tai voisitko sä puolestas mennä peseen sen pyllyn, laittaan pyykit kuivuun, kokata, imuroida tai viedä ulos. Sitä ei voi kukaan ymmärtää, kuinka suuri merkitys noilla pienilläkin asioilla on, kunnes niitä ei enää ole. On vain sun vastuullas olla se hymyilevä ja hyvinvoiva vanhempi. Ihan todella haluaisin olla iloinen, huoleton, epämasentunut ja onnellinen äiti. Mitään en toivo niin paljon kuin sitä! Koska mun piti olla sellainen äiti. Mutta en ole. Enkä sitä asiaa pysty millään asennemuutoksella tai positiivisuushömpällä muuttamaan. Ei se mene niin.
Esikoinen totesi viime viikolla risteilyllä, että "Sä et äiti paljon hymyile tai naura." Olin hetken hiljaa ja vastasin, että se on ihan totta. Lapsi siihen totesi, että sä et taida olla sen luonteinen. Meinasin revetä. Teki mieli sanoa, että voi lapsi rakas, äiti on nauranut niiiiiiiiin paljon! Äitin jutuille ovat nauraneet kaikki. Niin koulukaverit, työkaverit, kuin kaikki muutkin! Äiti on ollut suorainainen naurattaja esim. työpaikallaan! Äiti on monet kerrat yövuorossa nauranut niin, että on melkein ollut pissat housussa. Mutta en sanonut. Ihmettelin vain minne se ihminen on kadonnut? Koska elämästä on tullut näin vakavaa ja ilotonta? Miten tähän pisteeseen on tultu? Oliko se äitiys? Oliko se se jatkuva henkinen väkivalta liitosssa? Oliko se ero? Oliko se ensimmäinen romahdus vai toinen romahdus? Koska se katosi, vai katosiko se vain hiljalleen, kun totesit, että sä et vaan kuulu niihin onnekkaisiin, joilla olisi edes hiukan onnea matkassa ja edes jokin asia menisi putkeen? Koska mun kohdalla se ei vain mene niin, ei koskaan.
Miksi elämän pitää nujertaa kerta toisensa jälkeen? Miksi pitää antaa kuorma toisensa jälkeen? Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi voimat loppuu heti, kun tulee parikin stressitekijää päällekäin? Ennen pieni stressi potki vain eteen päin! Miksi olen edes syntynyt? Eihän tällä elämällä ole tuon taivaallista merkitystä! Onko mun elämällä yhtään mitään merkitystä? Varsinkin kun tuntuu, että tällä hetkellä musta ei pidä oikein kukaan. Monet vuosien ystävyyssuhteet ovat kariutuneet parin vuoden sisällä, siteet omaan perheeseen ovat lähinnä näennäiset, lasten isän mielestä olen saatanasta seuraava ja oma äiti... No, se olisi aivan oma lukunsa.
Olisin valmis jättämään aivan kaiken. Kaiken. Jos saisin jostain voimaa ja sen jälkeen uskallusta, lähtisin heti. Jättäisin kaiken ja kaikki. Lähtisin töihin slummeihin ja kaduille, tekemään jotain, mikä todella saisi mut tuntemaan itseni merkitykselliseksi, edes yhdelle ihmiselle. Ottaisin lapset mukaan ja opettaisin heille elämän toisen puolen, sen että meidän totuus on vain yksi pieni osa koko totuutta. Se on ollut mun haave aina. Mutta miten ikinä pääsen sinne, kun voimat eivät meinaa riittää edes huomiseen päivään?! Mistään en haaveile niin paljon kuin siitä, että saisin tuntea itseni energiseksi ja toiveikkaaksi. Siitä, että tuntuisi siltä, että mulla on vielä tulevaisuus...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti