Niin se lomakuukausi taas muljahti, ettei huomannutkaan... Ja kiitos lastensuojelun, mummon & papan, sekä veljen & avokin taloudellisesta tuesta, lapset ovat nyt monta kokemusta rikkaampia. Käytiin Herra Hakkaraisen talossa, Särkänniemessä, Vehoniemessä, Muumimaailmassa ja Väskissä. Ehdittiin jopa pari kertaa rannallekin! Ja seurakunnan leirille! Olipa meillä mahtava kuukausi :D
Alkukesästä hommattu Tonni-Pommi on ollut pelastus. Sillä ollaan suhattu ympäriinsä.
Mutta niin se kesä taas alkaa kallistua syksyyn ja ensi viikolla alkaa esikoisen koulu. Siitä päivästä en tule selviämään ilman kyyneleitä. Omakin "mielen virkistyskurssi" alkoi netissä ja optimistisesti haaveilen myös liikunnan aloittamisesta. Kolmeen vuoteen en ole kuntoillut lainkaan.
Lapset on nyt marraskuuhun asti jokatoinen viikonloppu "varaäidillä" ja sen toisen kotona. Sen jälkeen toivottavasti käytettävissä on tukiperhe, mutta haasteellista tuo on yleensä saada tukiperhettä, saatika sellaista, mihin saataisiin kaikki kolme.
Mieli ailahtelee. Edelleen on todella synkkiä päiviä, jolloin tuntuu, ettei tällä mun elämällä ole kerrassaan mitään merkitystä ja voisin kuolla turhana pois. Joo niin, mulla on lapset, mutta jotenkaan en koe heitä elämäni tarkoitukseksi. Ne nyt on vaan pakko hoitaa ja kasvattaa, kun tehtyä tuli. No can do! Mutta ilokseni saan huomata, että en taistele itsetuhoisten ajatusten ja epätoivon kanssa enää päivittäin. Lääkityksen vaihto, terapiaryhmä ja muutama mieluinen asia tässä matkan varrella on varmasti vaikuttaneet asiaan.
Mutta olen saanut huomata myös jollain tapaa muuttuneeni. En enää nauti monista tilanteista, joista ennen nautin. Vaikka sanon, etten tunne häpeää, minulla ei ole mitään hävettävää, niin kuin ei olekaan, silti häpeän. Tämä on niin helppoa ja vapauttavaa kirjoittaa, mutta sitten kun kohtaat ihmisiä, jotka nämä tekstit lukevat, ei se kohtaaminen aina olekaan helppoa. Välillä en edes muista, kuka tietää ja kuka ei. Ja sitten niitä kysymyksiä saattaa tulla vähän niin kuin muka puskista. Minulle tämä kirjoittaminen on kohteetonta, kasvotonta. Kirjoittamisellani ei ole kohdetta tai kasvoja.
Olen saanut myös huomata, että en kuitenkaan voi kirjoittaa aivan kaikkea, mitä toivoisin. Osa lukijoistani on ystäviä ja sukulaisia ja tästä johtuen en voi kirjoittaa esim. asioista, jotka lapsuudesta tunnen vaikuttavan vielä tähän päivään, enkä tietyistä vaikeista suhteista, vaikka juuri niistä ehkä minun pitäisi kirjoittaa, terapoidakseni itseäni. Ehkä ne sitten jätän sinne psykologin vastaanotolle.
Hetkittäin tuntuu, että jokin uusi ovi on hyvin hitaasti ja raskaasti aukenemassa. Helppoa olisi palata turvalliseen ja tuttuun entiseen, olla ottamatta uskonaskelia. Toisinaan pelottaa ihan lamaannuttavissa määrin, että en saa kuitenkaan suoritettua aloittamaani asiaa loppuun ja tuotan taas itselleni pettymyksen. Olisi niin helppoa vain jäädä tähän. Mutta tämä ei riitä. Mutta riittääkö se potkimaan minut eteen päin...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti