Kaksi vuotta sitten, tähän samaan aikaan vuodesta, elämä oli todella raskasta. 1.5kk:ta aikaisemmin olin roudannut exän tavarat uuden avokkinsa ulkorappusille. Olin aivan rikki. Kaksi nuorimmaista oli vaipossa, toinen alle 1v. Elämä oli jokapäiväistä selviytymiskamppailua, niin kuin se on edelleenkin, mutta hiukan eri tavalla. Silloin sen työkuorman alle meinasi lysähtää aivan väkisin. Kun aivan kaikki piti tehdä yksin. Koko ajan. 24/7. Tuntui, etten tulevista vuosista tule selviämään millään keinoin. Uudesta rakkaudesta, intohimosta tai fyysisestä suhteesta en voinut haaveillakaan, se tuntui lähinnä vastenmieliseltä ajatukselta.
Pelotti, että kuinka lasten käy? Kuinka usein exän naiset tulee vaihtumaan? Minkälaiseen poikamiesboxiin lapset vielä päätyvät? Itse en ikinä, kolmen pienen "sekarotuisen" lapsen äitinä tule löytämään miestä! Luin ja kuuntelin Raamattua ja ensimmäiset asiat, jotka sieltä etsin, liittyivät anteeksiantoon. Rukoilin, että Jumala vapauttaisi minut niistä kipeistä tunteista, joissa elin päivästä toiseen. Sieltä sain punaisen langan elämälleni. Kivussa ja tuskassa, petetyksi tulleena, toiselle naiselle "hävinneenä", anteeksiantoon oli kuitenkin vielä matkaa. Meinasin ihan väkisin omassa katkeruudessani käyttää lapsia pelinappulana, vaikka järki huusi, että lapsia en saa siitä rangaista, että isä oli m***ku äitille. Vaikeaa se oli. Ihan todella vaikeaa. Vaikeaa oli joka toinen viikonloppu viedä lapset uuden naisen ovelle ja hakea heidät sieltä. Kuunnella, kuinka kivaa oli ollut. Kuinka oli käyty elokuvissa, leikkipuistoissa, ravintoloissa, juhlissa jne. Itse jaksoin hädin tuskin pitää lapset ruuassa ja puhtaissa vaatteissa.
Vaikka järki sanoi, ettei suhteellamme ollut koskaan tulevaisuutta, että emme sopineet toisillemme, oli aivan kuvailemattoman vaikeaa nähdä exän antavan kaikkea sitä toiselle naiselle, mitä itse olisin toivonut häneltä. Tappio oli todella karvas. Vaikka exällä oli ollut "tyttiksiä" kymmenittäin lyhyen liittomme aikana, oli tämä isku pahin kaikista. Sen varjoon jäivät kaikki tyttikset ja yhden yön jutut. Kalkki oli todella katkeraa.
Toisin on tänään. Juuri tuo exä käveli meidän ovesta ulos, vanhan kotinsa ovesta, ja kyselin, että onko kumit mukana. Oli menossa poikien juhliin. Nyxästä tuli exä ja mies on palautumassa 600km päästä tänne ruuhka-Suomeen. Tosin on vielä asunnoton. Poste restante tälle samalle paikkakunnalle on tehty ja lastensuojelu puoltaa exän asuntohakemusta. Nyt vain odotellaan ja exä nukkuu lastenhuoneen lattialla, patjalla. Tänään tehtiin ensimmäisen kerran 2.5 vuoteen jotain kokonaisena perheenä. Käytiin museossa ja pitsalla, sen jälkeen isukki paistoi lättyjä, joita syötiin jätskin kera.
Mutta paljon se on vaatinut! Se on vaatinut itsensä ja katkeruutensa voittamista, lasten etusijalle laittamista. Toki myös asiaa edesauttoi pari palavaa romanssia tässä viimeisen vuoden aikana. Kun sai tuntea itsensä taas haluttavaksi ja seksikkääksi naiseksi, hyväksi ja rakastettavaksi ihmiseksi. Se on myös vaatinut paljon todistelua siitä, että pettynyt, kostonhaluinen ja katkera ämmä on jälleen muuttunut omaksi itsekseen. Ihmiseksi, joka auttaa toista pulassa. Ei tuo ulosotossa oleva ja työtön mamu täältä mitään asuntoa saisi ilman ex-vaimon apua. Toki on myös oma lehmä ojassa siinä, että saisin myös helpotusta tähän omaan arkeen ja elämään.
Juuri tuossa exälle sanoin, että toivottavasti tajuaa vielä joku päivä, kuinka onnekas on, kun olen hänen exänsä. Tiedän ex-parin, jossa lapset eivät näe isäänsä kuin välillä päivisin. Koskaan eivät vietä öitään isänsä kanssa. Vaihdoissa on aina välikäsi mukana, koskaan ei lapsia vaihdeta kasvokkain. En tiedä koko tarinaa, mutta käsittääkseni kyse on siitä, että nainen on tullut petetyksi ja edelleen muutama vuosi eron jälkeen kostaa ex-miehelleen lasten kautta. Ja rankaisee siinä samalla lapsiaan lähes isättömästä elämästä, varmasti omien tunteidensa sokaisemana. Sen mitä tiedän miehestä, niin hän on töissä käyvä, kunnollinen mies, joka rakastaa lapsiaan syvästi ja kärsii kovasti siitä, ettei saa olla lastensa kanssa kovin paljoa. Mies on myös onneton ilman exäänsä ja edelleen haikailee tämän perään, tekemättä kuitenkaan asian eteen mitään. Pelkää kai torjutuksi tulemista. Näitä tarinoita on kuitenkin liian monta.
Kyseiselle naiselle haluaisin kuitenkin sanoa, että anna anteeksi, äläkä rankaise lapsia isänsä hölmöilyistä. Lapsilla on oikeus kumpaankin vanhempaansa, jos asiaan ei liity väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai laiminlyöntejä. Itsekin pääsee paljon helpommalla. Myös tunnetasolla. Anteeksianto vapauttaa. Katkeruudessa eläminen vie ilon elämästä ja pitkittää mahdollisuutta uuteen onneen.
Etäisyys, uusi puoliso ja opinnot ovat tehneet exälle silminnähden hyvää. Mies on niin fressi, etten häntä ikinä ole sellaisena nähnyt. Nyt uskallan jättää lapset hänelle yksinkin. Tiedän, että hän pitää heistä hyvää ja rakastavaa huolta. Hyvä isä hän on. Siitä en pääse mihinkään. Ja se on tässä kaikken tärkeintä.
Ja tässä sitä ollaan elelty kaksi viikonloppua kuin mikä tahansa ruuhkavuosiaan elävä pariskunta. Pestään pyllyjä ja pyykkiä, kokataan, siivotaan, kommenetaan ja touhutaan. Seksitöntä ja sujuvaa :D Asiat voisivat olla paljon, paljon huonomminkin. Mutta paljon se on vaatinut, meiltä kummaltakin. Ex tuossa varovasti jo myönsi, että hän oli kuin lapsi tänne tultuaan. Kaikkea piti kokeilla, varsinkin sitä kiellettyä. Niinhän se lastenkin kanssa menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti