1.2.2017
Tämä päivä on mulle aina kovin järisyttelevä. Ensimmäisen kerran se oli sitä seitsemän vuotta sitten, kun pidin juuri syntynyttä esikoista sylissäni, enkä tuntenut juuri mitään. Jotenkin pelko synnytyksestä oli niin kova, että odotin sen vain ylittäväni ja helpotuksen alkavan sitten. Ja sitten kun vauva oli siinä, tunsin lähinnä kauhua, että nythän se kaikki vasta alkaa!
Synnytys oli todella kivulias, koska se käynnistettiin lääkkeillä, avauduin vauhdilla, joten epiduraali ei toiminut. Anelääkäri oli kokematon, eikä saanut epiduraalia kohdalleen. Muistan vain kiukkuisen hokeman: "selkä köyryyn! Selkä enemmän köyryyn!" Samoin pimeän huoneen, missä loisti vain joku kirkas pöytävalo. Ilokaasun sekoittaman pään, tunnin kestävän ponnistusvaiheen, kätilön kommentin: "Älä nyt niin kauheesti huuda", vaikka viereisessä huoneessa joku huusi vielä kovempaa, ne yksinäiset hetket, kun kätilö kävi tauolla tai toisessa salissa. Ja kivun.
Synnytyksen jälkeen vapisin pelosta. Pelkäsin uutta tilannetta. Yksin vauvan kanssa. Yksin. En ollut henkisesti valmis äitiyteen lainkaan. Itketti, kun vauva oli sylissä, enkä tuntenut niin kuin olisi "pitänyt" tuntea. Halusin tuntea, yritin tuntea, mutta en tuntenut. En tuntenut vielä kuukausiin. Pelotti. En olisi halunnut olla yksin. Mutta olin.
Edelleenkään en pysty katsomaan noita kuvia vastasyntyneestä, ilman että alkaa itkettään. Tuntuu niin väärältä sitä pientä, suloista lasta kohtaan, mitä kävimme läpi. Lähimmätkään ihmiset eivät nähneet sitä tuskaa ja epävarmuutta sisälläni, mitä koin. Yritin olla vahva, koska kuvittelin, että pitää olla vahva, vaikka sisin huusi: "AUTTAKAA!!!" Silloin meidän olisi pitänyt olla täällä perhetukikeskuksessa, ei missään muualla. Mutta en silloin olisi kyennyt valumaan näin "alas". Shame on me!
Muistan siitä päivästä myös aamun, kun synnytys oli ohi. Lunta oli todella paljon! Oli todella valoisaa. Muistan herkullisen aamupalan, joka maistui paremmalta kuin koskaan, ennen tai jälkeen. Muistan suihkun. Muistan astumisen perhehuoneeseen ja näkymän todella lumiselle merelle auringon laskiessa. Muistan lapsen tehokkaan imun ja pitkät päiväunet.
Nyt katson äärimmäisen ihanaa seitsemänvuotiasta, jolla on edelleen ihan sama nenä, amorinkaari ja huulet kuin ensimmäisenä päivänä. Ja ihmettelen minne ne vuodet katosivat?! Katson todella pitkää ja kaunista lasta, jolla on kauniit tummat mantelisilmät, edelleen ihanan pyöreät posket ja jonka iho on edelleen kuin samettia. Lasta, jota nyt rakastan enemmän kuin mitään. Lasta, joka teki minusta äidin. Lasta, joka on pitänyt mut hengissä, jonka kanssa ollaan yhdessä kasvettu. Suloista, todella älykästä ja lahjakasta lasta. Mun rakasta.
Katson mennyttä seitsemää vuotta. Vain seitsemää... Siihen on mahtunut paljon, siihen on mahtunut aivan liikaa. Siihen mahtuu helvetillisen pitkä, kallis ja vaikea isän maahantuloprosessi. Yhdessä elämisen opettelu perheenä, mitä ei koskaan opittu. Siihen mahtuu kolme raskautta ja kolme synnytystä. Kolme aivan erilaista lasta. Siihen sisältyy naimisiin meno, pettämistä, valheita, varastamista, aggressiivisuutta, vihaa, raivoa, poliiseja, LaSu-ilmoituksia, ero, isän uusi puoliso, isän muutto, totaalisia uupumisia, niistä nousemisia ja eteen päin potkimista, masennusta, epätoivoa. Syyllisyyttä, kritiikkiä, arvostelua, loputonta puolustautumista. Siihen kaikkeen olen todella väsynyt.
Siihen sisältyy myös muutama matka, lämpimiä kesäpäiviä, naurua ja iloa. Loputtomat määrät haleja ja pusuja, yöllä viereen kömpimisiä, "Äiti on niin tärkeä!" ja "Äiti on niin rakas!" -lausahduksia. Siihen sisältyy monia, monia avunantoja, helpotuksia, ruokaa, vaatteita, uusia asioita. Ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Kehittymistä, onnistumisen kiljahduksia. Rakkautta, rakkautta, rakkautta... Loputtomia anteeksipyyntöjä ja anteeksiantamisia.... Elämä.
Totuuden nimessä, viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet helvetilliset! Yksinäiset. Yksin olin alussa, yksin olin liitossani, yksin olen nyt. Olen loppu, olen puhki, olen uupunut. On vaatinut järjetöntä ponnistelua pitää paketti kasassa edes tässä määrin! Mutta eteen päin pusketaan. Enkä lapsistani ikinä luovu.
Mitä toivon tulevalta seitsemältä vuodelta? Toivon rauhaa. Toivon tasapainoa, vakautta. Lisää rakkautta, haleja ja pusuja, ihania riemunkiljahduksia, lausahduksia. Toivon apua keskimmäiselle. En toivo rahaa, rikkautta, taloa, autoa tai työtä. En. Toivon, että lapsilla ja minulla, meillä, olisi hyvä olla. Toivon, että helvetti olisi takana ja taivas aukeaisi. Toivon, että voin keskittyä vain itseeni ja lapsiini, elämään tässä ja nyt. Toivon parempaa, en mitään muuta.
Ja pari matkaa olis jees. Yhdessä... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti