15.4.2016
...aina näinä päivinä, kun vien lapset isälleen rautatieasemalle. Sitä hepulin määrää ei usko kukaan! Esikoinen sai jo remutessaan toisen olohuoneen verhoista puoliksi irti. Ja se kun tiedetään, että äitin verhoihin ei kosketa! Mikään ei mennyt perille, tai ei sitä ainakaan muistetttu kahta sekuntia pidempään. Keskimmäinen veti koko aamupäivän sellaista angstiraivaria, että ei mitään rotia. Pikkuveli ärsytti ja sille äristiin ja muristiin ja välillä vähän muksastiin, mutta silti aina piti olla samassa paikassa kihnuttamassa. Lopulta hihat paloi sen verran roihuten, että ystävällisesti siirsin likan toisesta kainalosta keittiön puolelle rauhoittumaan, heitin päivävaatteet perään, laitoin oven kiinni ja huusin vielä, että pois ei ole tulemista ennen kuin vaatteet on päällä ja on rauhoittunut. Ehkä noin viitisen minuuttia meni, että rauhoittui. Lounaan jälkeen angstiraivarit vaihtui sitten ADHD-älämölöön, hyppimiseen ja pomppimiseen.
Niin joo, tiedän kyllä. Lasta ei saisi jättää yksin tunteidensa kanssa, koska ei osaa vielä niitä käsitellä. Mutta meillä eristäminen on ollut ainoa toimiva asia äärimmäisissä tilanteissa, kummankin tytön kanssa. Kiinnipitäminen ei tule kysymykseenkään, koska se vain provosoi raivoa, puhetta ei kuunnella, vaan huudetaan, että: "Älä puhu mitään!" Toki tilanteet aina jälkikäsitellään ja äidin lauhtumisen asteesta riippuen käydään asia enemmän tai vähemmän rakentavasti läpi.
Näinä päivinä on itse niin finaalissa, että joka kerta tuntuu siltä, ettei jaksaisi enää yhtään huutoa, taistelua tai vastustamista. Sitä vaan laskee tunteja siihen, että saa hengähtää! Äitinkin itkupotkuraivarit on niin hiuskarvan varassa. Junaan kun päästään, niin alkaa jo helpottaan. Likatkin rauhoittuu ja ääni alkaa muuttua samettisemmaksi ja kuopus nyt katselee ihmeissään ympärillä pyörivää vilinää. Vaihdot sinällään menee hyvin nopeasti ja harvasanaisesti, exä tuntee niin suunnatonta pyhää vihaa omista virheistään mua kohtaa, ettei juuri kuulumisia vaihdella. Eikä nyt mitään sanottavaa olisikaan.
Silti joka kerta, kun palaan kotiin, on kolkko tunne. Koti on kuin kuollut. Hetken aikaa sisuksista pukkaa joku primitiivinen tunne pintaan, että "Missä ne on?!!!" Sitä melkein tippa silmässä keräilee viimeiseksi lattialle jääneitä lasten tavaroita paikalleen. Onneksi tuo fiilis on viimeistään jo lauantaiaamuna kadonnut ja sunnuntaina sitä herätessä jo ajattelee, että "Joko ne tänään tulee!" ;) Mun raivostuttavan rakkaat kersani <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti