Edellisestä tekstistä on vierähtänyt jo luvattoman pitkä aika... Sen jälkeen on ollut elämässä toivottuja ja ei niin toivottuja mutkia. Yksi niistä toivotuista sattui kaksi viikkoa sitten sunnuntaina...
Heräsin opistolla painajaiseen, missä olin putoamassa korkealta puiden latvojen yläpuolelta. Jossain kohtaa kuulin naisäänen, joka kehotti minua tarttumaan seiniin. Yllättäen ympärilläni oli jykevät betoniseinät ja olin aivan pienien ulokkeiden varassa, mutta tiesin, että kun voimani loppuvat putoan. Huomasin vieressäni ikkunan ja näin ikkunan toisella puolella ihmisiä. Pyysin heitä soittamaan apua, pyytämään nosturia, että pääsen turvaan. Minulle kuitenkin vastattiin, että toista nosturia ei ole tulossa, koska olemme jo vahvimman nosturin varassa. Jotenkin pääsin kimpeämään ikkunasta sisään ja pelastauduin jykevien rakennuspalkkien päälle. Olin pelastunut sillä kertaa.
Uni jäi vaivaamaan, mutta menin luennoille ja toisen luennon aluksi päätin tehdä ratkaisun, jota ole miettinyt mielessäni noin 10 vuotta: erosin ev.lut. kirkosta. Tiesin heti tehneeni oikean päätöksen. Miksi niin tein, ne aiheet voin jättää toiseen tekstiin.
Iltapäivällä, kun lähdin ajelemaan opistolta kotiin päin, päätin mennä erääseen toiseen seurakuntaan, koska omaani en enää ehtinyt. Mitä lähemmäksi pääkaupunkiseutu tuli, sitä enemmän väsytti, oli päänsärky ja nälkä. Melkein kurvasin kotiin, mutta päätin pitää pääni ja menin kyseiseen seurakuntaan. Aivan naapurissa sattui vielä olemaan kauppa, mistä sain välipalaa.
En tuntenut ennestään seurakunnasta ketään. Onnistuneesti asetin itseni aivan keskelle huonetta, mikä ei ole minulle kovin tyypillinen ratkaisu. Ylistys alkoi, nousin seisomaan, vähän tanssahtelin ja lauloin. Yhtäkkiä polveeni alkoi pistämään, aivan kuin joku olis työtänyt piikkiä polveeni. Ihmettelin, että mistä ihmeestä se nyt tuli, mitään sille ei ole sattunut?!? Jouduin istuutumaan. Lähes välittömästi eturivissä istunut seurakunnan pastori nousi seisomaan ja sanoi, että jollakulla taitaa olla polvi kipeä. Ainoana nostin käteni. Hän pyysi minua julistamaan kivun pois polvestani. Menin niin hämilleni, että en ymmärtänyt tehdä yhtään mitään. Hän vielä lisäsi, että kysessä on vasen polvi ja niin oli. Ylistys jatkui.
Seuraavan ylistyslaulun jälkeen sivussa tanssinut ja rukoillut nuorehko nainen nousi seisomaan ja sanoi, että hänellä olisi pari tiedonsanaa jaettavana, joita oli rukouksessa saanut. Hän kertoi ensimmäisen, mutta en kokenut sen koskevan itseäni. Sitten hän osoitti minua ja sanoi: "Tämä on sinulle, sinä vaaleatukkainen, silmälasipäinen nainen. Etsikkoaika on ohi. Hetki on nyt." Olin aivan puulla päähän lyöty. Hän jatkoi vielä, että henkien taistelu on ohi. Murruin aivan täysin. Itkin ripsivärit ripsistäni.
Palveluksen jälkeen kerroin pastorille ja hänen vaimolleen tapahtuneesta. Olin hämmentynyt ja hyvin iloinen. Sanoin pastorile, että koen ettei sillä ole mitään väliä, mitä polvelleni tapahtui, mutta koen, että näin Jumala ilmaisi minulle itsensä, koska kaikki tapahtui selkeässä järjestyksessä ja aivan muutaman minuutin sisällä.
Tulin kotiin ja edelleen mietin untani sekä päivän tapahtumia. Illalla huomasin, että polvessa ei ollut enää yhtään mitään vikaa, eikä ole ollut sen jälkeenkään. Aivan normaali polveni. Tajusin myös, että unessa olleet palkit, joiden päälle pelastauduin, muodostivat ristin. Pelastuin ristin päälle. Ymmärsin, että vaikka pelastumme vain silkasta armosta, on itsekin hiukan yritettävä. Meitä ei pelasta lapsikaste, konfirmaatio tai kirkossa vihkiminen. Meitä ei pelasta edes itse usko, jos emme elä sen mukaisesti, jos se ei näy meidän jokapäiväisessä elämässämme..
Siinä piilee vaara. Itse heti ratkaisuni jälkeen lähdin suorittamaan uskossa olemista. Uskisgenre on hyvin homogeeninen, jopa ylistysheilutuksia myöden. Näytti siltä, että ollaksesi tosiuskova sinun tulee näyttää tietyltä, puhua, ajatella ja elää tietyllä tavalla. Olin lankeamssa siihen itsekin. Olin kovaa vauhtia menossa kohti tekopyhittymistä, ulkoapäin ohjautuvaksi, vaikka se ei jotenkaan tuntunut aivan oikealta. Luojalle kiitos, löysin hetken kuluttua itseni rähmälläni synnistä ja jouduin miettimään itseäni uusiksi. Sittemmin olen erinäisten notkahdusten kautta pakottautunut löytämään omaa tapaani.ja tietäni. Ei Raamattu tasapäistä, ihmiset sen tekevät.
Matkani on vasta alussa ja kertomani todistus ei ole lähelläkään vaikuttavimpia, mutta se riitti minulle vakuudeksi, että on olemassa meitä suurempi voima. Sattumaa, sanoo joku. Voi olla, mutta sattumaan uskominen vaatii ihan yhtä suurta uskoa, kuin Jumalaan uskominen.
On ollut mahtavaa huomata opiskelujeni aikana, kuinka mahtava ja viisas kirja Raamattu on. Mutta tuskin mitään kirjaa on raiskattu, vääristelty ja kohdeltu niin väkivalloin kuin sitä. Itselleni sieltä on auennut aivan uusi ja ihmeellinen maailma ja se ei ole lähelläkään sitä mihin valtakirkot ovat meitä ohjanneet. Olen pahoillani kaikkien heidän puolestaan, jotka ovat altistuneet suurien kirkkojen uskonnollisuudelle. Uskonnollisuus on uskon vihollinen. Totuus on kaukana siitä. Onko minulla totuus? Ei ole, ei tule koskaan olemaan, mutta haluan tietää lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti